Mahdollisesti se on hauskaa anopillenikin tai mahdollisesti herää hänessä minua kohtaan vähän kunnioitustakin, joskaan ei ystävyyttä, kun hän huomaa, että teen kaikkeni ollakseni Jumalan hyvyyden arvoinen.
Mutta minä puhun niinkuin jäisimme Tidanäsiin pitemmäksi aikaa, ja kuitenkin on meillä täällä vain vuoden ajaksi koti ja asunto.
Ei siis ehkä voi olla mitään onnea siinä, mistä äsken puhuin. Oi, kuinka se on ikävää, sillä minä puolestani en voi ajatella itselleni mitään suurempaa autuutta!
Mutta nyt sanoin luultavasti jotain, joka ei ollut oikein totta.
Tiedän kyllä vieläkin suuremman onnen. On kuitenkin hyvä, niin, oikein hyvä että saa pitää jo omistamansa onnen; ja on mitä suurinta kiittämättömyyttä edes ajatellakaan löytyykö parempaa.
Nykyään ei minua haluta vähääkään pukeutua kuten ennen, enkä ymmärrä, kuinka silloin saatoin viettää puolia päiviä koettelemalla pukuja ja kauluksia.
Olin todellakin hyvin kelvoton!
Nykyään käytän aina kesäkuumalla vaaleita, väljiä puseronuttuja, joita ennen käytin vain aamupukuna. Ja Wilhelm sanookin toisinaan:
”Tuo sinipunainen musliini pukee sinua erinomaisesti, Viktorine!”
Ja eilen sanoi hän harmaasta gingan-kankaisesta puvustani, johon olin saanut kankaan Ulla tädiltä: