”Noin on oikein hyvä, pikku Viktorine! Tuossa korkeakauluksisessa puvussa, sievine koruompeleisine kauluksineen ja kaunis tukkasi paljaana, laitettuna juuri kuin nyt, näytät paljon hauskemmalta kuin juhlapuvussa.”

En tiedä miksi sen jälkeen tunsin niin suurta halua syleillä Ulla tätiä. Mutta hän oli valinnut sekä kankaan että opettanut minua laittamaan tukkani kuten nyt teen.

Apestani pidän kaikkein vähimmän. Hän on vieläkin kopeampi kuin anoppini.

Mutta sunnuntaina täytyi minun oikein nauraa, kun pyysin häneltä hevosta kirkkoon ja hän hyvin tylysti vastasi:

”Sinne on siksi lyhyt matka, että sinä, pikku ystäväni, voit kävellä — hevosten tarvitsee levätä sunnuntaisin.”

Tietääkö äiti miksi nauroin kuultuani tämän vastauksen?

Niin, siksi että se lausuttiin minulle juuri sen päivän vuosipäivänä, jolloin hän niin hartaasti pyysi minua valitsemaan vaunuhevosia, joita haluaisin käyttää tänä kesänä.

Mikä vastakohta — mikä kokemus!

Sain kuitenkin ajaa kirkkoon.

Minun tietämättäni oli Wilhelm toimittanut hevosen valjastetuksi. Appi vastustaa harvoin Wilhelmiä ja niin oli minulla kaksinkertainen ilo saada ajaa hänen toimestaan.