He rakastivat häntä kuitenkin mitä suurimpaan heikkouteen asti.
Hän sai kaikki, mitä tahtoi, ja hän teki kaikki mitä tahtoi, nyt kuten ennenkin, mutta se ei estänyt, että alituiset kuvaukset siitä, minkälaista hänen elämänsä voisi olla, ajoivat hänet sohvalta metsään ja että hän, kerran sinne päästyään, makasi ja uinaili puiden suhinassa kunnes — ainakin muutamiksi tunneiksi — onnistui unohtamaan suhinan kotona.
Ennen ei Viktorine ymmärtänyt kuinka onneton ja vaarallinen hänen miehensä luonne ja olento oli, erittäinkin perheenisälle, mutta nyt hän ymmärsi sen, ja nyt hän rupesi aina enemmän ja enemmän pelkäämään, ettei se koskaan muuttuisikaan.
Ja kuinka paljon syytä hänellä olikaan pelätä!
Viktorinen hitaus ja välinpitämättömyys oli ollut hänen ujon, lempeän ja itseensä sulkeutuneen luonteensa ulkokuori, luonteen, joka joutuneena väärään asemaan ei ymmärrä eikä osaa auttaa itseään, kunnes toiset luonnonlahjat ovat kypsyneet tai olosuhteet pakottaneet ne esiin.
Wilhelmin velttous taas johtui tottumuksesta ja luonteen heikkoudesta; ja kun Viktorine iloitsi työtä tehdessään ja ajatellen sitä hyötyä, jota hän sillä voi tuottaa, pelkäsi Wilhelm työntekoa ja pakkoa olla hyödyllinen.
Mutta nykyään ei hän läheskään aina heittäytynyt ilman taistelua velttoon mukavuuselämäänsä.
Häntä liikutti suuresti, niin aivan vakavastikin se kestävyys, jota Viktorine taloustehtävissä yhä osoitti; ja vielä paljon enemmän liikutti häntä tuo sanomaton hyvyys, ihmeteltävä kärsivällisyys, jolla Viktorine sieti katkeraa kohtelua, mikä hänen osakseen aina tuli, vaikka hän olisi tehnyt kuinka tahansa.
Viktorine istui niin mielellään ompelemassa sivurakennuksessa, kun Wilhelm oli siellä, ja kuitenkin, jos häntä kutsuttiin jonnekin vaikka kuinka monta kertaa, juoksi hän yhtä auliisti sieltä; ja vaikka hän sai kuinka paljon tahansa nuhteita siitä ajanhukasta, joka johtui edestakaisin juoksemisesta, kun hän yhtä hyvin olisi voinut työskennellä päärakennuksessa, ei hän koskaan osoittanut pahaa mieltä, vaan selitti lempeästi, että hän kyllä korvaisi ajanhukan kaksinkertaisella ahkeruudella, kun hän vain toisinaan saisi olla sivurakennuksessa »omissa oloissaan».
Ja sivurakennuksessa omissa oloissaan hän kyllä olisi saanut olla! Niin, anoppi ei olisi koskaan muuta ajatellutkaan, kun vain Wilhelm olisi viihtynyt ylhäällä; mutta sotakamreeritarta harmitti kovin, että »tuo pikku hanhi» saisi vähänkään valtaa hänen poikaansa nähden, jota oli niin hirveästi, niin sanomattomasti petetty.