Niinä aikoina, kun Viktorine kuitenkin sai olla rauhassa »siellä alhaalla», oli hänen tapanaan usein ottaa tuoli ja istuutua töineen sohvan viereen, ei koskaan kuitenkaan kysymättä silmillään Wilhelmin mieltä.
Jolleivät Wilhelmin silmät silloin sanoneet mitään, niin istuutui hän aivan hiljaa johonkin nurkkaan, ja sormet kiidättivät yhtä nopeasti neulaa, mutta silloin pääsikin huokaus hänen huuliltaan.
Jos Wilhelmin silmät sitävastoin vastasivat: »tule!» niin tuli Viktorine oikein kauniiksi, sillä silloin loistivat hänen kasvonsa ilosta, joka pulppusi suoraan sydämestä.
Eikä Wilhelm ollut sokea eikä kuurokaan, vaikka hän väliin oli olevinaan molempia.
Hän huomasi, kuinka syviä ja eläviä tunteita yhä enemmän ja enemmän heräsi Viktorinen sielussa. Ja juuri sen vuoksi, ettei tämä ollut vähääkään kiihkeä, vaan aina ujo ja vaatimaton, tunsi hän kaiken tämän vaikutuksen päivä päivältä voimakkaammin.
* * * * *
»Ei, minun täytyy ryhtyä työhön!» sanoi Wilhelm tuhansia kertoja.
Ja hän lisäsi:
»Pitääkö hänen, pikku raukan, ahertaa yksin ja kestää niin paljon minun tähteni… Jumalan nimessä, minä tahdon tehdä työtä!»
Ja niin teki hän kahtena tai kolmena päivänä kerrallaan muutamia yrityksiä isän ohjeiden mukaan.