Mutta silloin joutuivat he tavallisesti riitaan keskenään, s.o. Wilhelm vaikeni ja isä torui itsekseen ja vakuutteli itselleen, että olisi kokonaan, niin aivan varmasti mahdotonta saada Wilhelmiä kelpaamaan mihinkään. Tämä riita loppui aina siihen, että poika jätti työnsä ja palasi mielitoimeensa, nimittäin siihen, ettei tehnyt yhtään mitään.
Pari kertaa uskalsi Viktorine tällaisissa tapauksissa muistuttaa, että Wilhelmin isä sentään varmaan tarkoitti hyvää ja että vähällä kestävyydellä…
Mutta silloin näytti Wilhelmin katse niin synkältä, että nuori puoliso arasti vetäytyi takaisin.
Wilhelm ei sentään koskaan sanonut kovaa sanaa hänelle.
Mutta ainoakin kova sana Wilhelmiltä olisikin nyt tuottanut hänelle tuhat kertaa suuremman surun kuin heidän avioliittonsa alussa kaikkein ärtyisimmät ja katkerimmat vastaukset olisivat voineet tehdä, ja aivan varmasti olisi tämä sana surettanut häntä paljon enemmän kuin koko sarja anopin pisteliäitä loukkauksia.
Ja kenties oli sentään jonkunlaisena hyvänä puolena nuoressa miehessä se, että hän, niin ärtyisä ja kiihottunut kuin hänen luonteensa yhtenään olikin, kuitenkin aina vaimonsa läheisyydessä säilytti ystävällisen tyyneytensä.
Hän ei aina ollut niin veltto miltä hän näytti. Sen voi havaita kun vähänkin tarkasti pani huomioonsa miten erilailla hänen otsansa silloin tällöin rypistyi tai hänen sormenpäänsä toisinaan naputtivat sohvanpäätä hänen istuessaan sohvalla.
Mutta nämä rypyt, tämä sormien konemainen leikki olikin kaikki, mikä osoitti hänen mielenliikutustaan.