— Kyllä, nyt olen sen ymmärtänyt, sinun korostaessasi sanoja, mutta sinä et ole ymmärtänyt minua.
— Olen sittenkin. Sinä olisit luultavasti pitänyt hyvänäsi, mitä tahansa olisit saanut liiasta (mikä ehkä ei olisikaan edes ollut liikaa), jos olisi ollut kysymys naisesta, joka ei koskaan olisi ollut kihloissa.
— Jään sinulle vastauksen velkaa pitkäksi aikaa tulevaisuuteen. Nyt tulee juuri hevostenvaihto.
— Ja se estää sinua vastaamasta kysymykseeni, mikä sinut niin pitkän ajan kuluttua taas saattoi ajattelemaan minua, kun kerran tahdoit unohtaa?
— Siihen kysymykseen et tarvitse vastausta. Toimintani on siinä suhteessa puhunut kylliksi.
IX.
Appivanhempien luona.
Sigesbergiä pidettiin hyvin komeana herrastilana. Siellä tosin ei ollut mitään muistettavia raunioita eikä sillä ollut mitään perimätaruja, joista olisi voinut kerskua. Linnamaisessa rakennuksessakaan ei ollut mitään oikein kunnioitusta herättävää, se synnytti sensijaan miellyttävän viihtymyksen, turvallisuuden ja iloisen levon tunteen. Sitä eivät ympäröineet mitkään suurenmoiset maisemat yllättävin© näköaloineen. Ympäristön muodostivat pääasiassa vuoret ja vedet, joita molempia reunustivat vuolaitten purojen siellä täällä halkomat metsät ja vainiot, joilta purot sitten etsivät kimaltelevan tiensä vihreisiin laaksoihin, mitkä korvasivat silmille sen kauneuden, minkä kukkulaisempi maa yleensä omaa.
Suuri rakennus oli vain osittain sisustettu antiikkiseen tapaan. Siinä kerroksessa, missä perhe asui, oli paljon enemmän pidetty silmällä mukavuutta ja hauskuutta kuin sitä, että olisi voitu kerskata niin ja niin monien sukupolvien istuneen sen tuoleilla ja sohvilla tai nojailleen muinaisaikaisiin marmoriliesiin. Näitä viimemainittuja kätkemässä oli verhot, joihin monet kauniit kädet, jotka nyt lepäävät hautakappelien holveissa, olivat ommelleet silkki- ja kultaneuloksin sekä ritareja että paimenia, sekä karhuja että lampaita.
Tämän rakkaan turvapaikan oli kotiin järjestänyt vapaaherratar Louise, jolla oli tunnustetusti kehittynyt maku. Mutta hän salli miehensä järjestää eräät ylhäiskuosisen yläkerroksen huoneet eräänlaiseksi museoksi, jopa tunsi kiitollisuuttakin niistä ihailevista huudahduksista, jotka ilahuttivat hänen miehensä mieltä ja makua. Arvokkaimpia huoneita oli taulugalleria, ja siellä tapaamme juuri nyt parooni Sigesmundin innokkaasti tutustuttamassa miniäänsä kaikkiin perhesuhteisiin, joista puhumiseen muotokuvarivit vaan voivat aihetta antaa, ja sitäpaitsi kaikkiin niihin muihin mielenkiintoisiin tietoihin, joita muuten oli annettavana tämän suuren ja kalliin, arvossapidettyjen mestarien käsialaa olevan taulukokoelman johdolla.