— Olen jo rauhoittunut, Konny hyvä. He kirjoittavat niin kauniisti. Kunhan sinä nyt vaan toistaiseksi olisit kärsivällinen minun ainoata sukulaistani kohtaan.

— Kyllä, nyt voit luottaa minuun, — vakuutti Konny ja uskoi itsekin, että häneen voi luottaa. Mutta joka kerta kun ruustinna tuli ja lateli hänelle kaikenlaisia ennustelujaan, jotka perustuivat laajaan kokemukseen, tuli hän onnettomaksi ja toivoi, että tuo iankaikkinen lavertelija saisi sellaisen reumatisminkohtauksen, että se kerrassaan pidättäisi hänet pappilaan.

XVIII.

Jälleen Sigesbergissä.

Oli alkukesä.

Koskaan ei tämä maan piiri tuntunut heränneen elämään kauniimpaa ja komeampaa elämää. Milloinkaan ei ollut ruoholla ollut vehreämpää tuoreutta, milloinkaan eivät ruusut olleet olleet niin hehkuvan punaisia, milloinkaan eivät pikku laineet sisäjärvellä olleet leikkineet iloisammin ja milloinkaan ei ilmojen kööreissä ollut ollut niin iloisaa sopusointua. Kaikki maan ja taivaan välillä riemuitsi, ja suuressa kartanossa ja joka mökissä oli rattoa, sillä nyt oli päivä, jolloin tämän kaiken ihanuuden perillinen oli kastettava. Hän oli nyt viiden viikon vanha nuorimies.

Mutta aikeemme ei ole käydä puhumaan tämän päivän juhlasta eikä edes siitä Konnyn vakaumuksesta, että taivainen rauha nyt oli muuttanut hänen sieluunsa, mikä ei estänyt häntä päivän päättyessä, kun nuori äiti ehkä jonkun verran liiaksi oli rasittanut itseään seurassa ja tunsi heikkoutta, alkamasta sisimmässään valittaa kaiken maallisen ilon häipyväisyyttä. Ja kun hän, lohduttautuakseen, tarkkaan katseli poikaansa, voimakasta ja komeata poikaansa, ja luulotteli havaitsevansa kaikenlaisia älykkyyden merkkejä pojan pikku kasvoissa, ei edes silloinkaan hän tuntenut olevansa tyytyväinen, sillä jos Hermine jättäisi hänet, tietäisi hän varmasti elämäänsä jäävän aukon, jota mikään ei voisi täyttää. Hän rakasti Hermineä yhä enemmän ja olisi varmaan antautunut puhtaasti nauttimaan täyttä onnea, ellei olisi sairaalloisesti pelännyt, että tämä tunne voisi kehittyä todelliseksi mahdiksi, niin että hän ei joka suhteessa enää olisi oma herransa. Hän tiesi parhaiten itse, että hänen tuskansa Herminen sairauden aikana oli ollut niin tavaton, että sekä isä että äiti hämmästyivät hänen voimakkaita tunteitaan.

Mutta kun vaara oli onnellisesti ohi ja ensimäinen ilonhuumaus hiukan haihtunut, riensi hän, ikäänkuin salaisesti kauhistuen ja kainostellen itseään, valtaamaan takaisin menettämänsä edut. Mutta hänen äitinsä ja hänen vaimonsa, jotka niin sydämellisen hyvin ymmärsivät toisiaan, he riemuitsivat sydämessään, sillä he tiesivät nyt varmasti, että Konnyn voimakkuus tässä tapauksessa oli salattua heikkoutta. Ja Hermine näytti täysin tyytyväiseltä, kun hän varpaillaan tuli huoneeseen ja mitä rauhallisimmalla äänellä lausui:

— Olethan sinä hyvä ja annat anteeksi, ystäväni, etten kovin usein käy tervehtimässä sinua ja "pikku herra Siggeä". Mutta isäukko tahtoo niin monia neuvoja, että saan rahjustaa tiluksilta tiluksille. Sitäpaitsi on minulle valtiopäiväasioissa hoidettavana laaja kirjeenvaihto.

— Niin, rakas Konny, — vastasi nuori rouva yhtä rauhallisena, — missään tapauksessa ei ole syytä sinun haaskata aikaasi täällä sisällä. Minä ja poika voimme kovin hyvin ja saamme kaikkea mahdollista hoitoa.