— En, silloin väittäisin sellaista, mikä varmastikaan ei ole totta. Sinun — voimme suoraan sanoa — sinun loukatun rakkautesi kätket sinä viisaana ja jalona naisena, jollainen olet. Mutta en vain minä, vaan myöskin minun mieheni, kun hän saattoi minut tänne, sai sen käsityksen, että sinä, katsoen Konnyn synkkään, sairaaseen mielialaan, kohdistit häneen liian paljon huomiotasi.
— Niin, mahdollista kyllä, mutta kun hän alituisesti katsoo minua, jotta minä ymmärtäisin että hänellä puuttuu milloin sitä, milloin tätä, niin on vaikeata olla olevinaan käsittämättä tätä mykkää kieltä.
— Älä salaa, että sen käsität. Anna hänen vaan hoitaa itse itseänsä.
— Amalia! Tunnustan sinulle, että jo olen koettanut sitäkin. Mutta tiedätkö, mitä tapahtui?
— Luulen sen käsittäväni, hän loukkaantui ja kävi kylmäksi.
— Pahempaa! Hänen katseensa kävi uhkaavaksi, oli kuin olisi hän tahtonut sanoa minulle: "Varo saattamasta minua äärimmilleni!" Minä kävin peloksi, enkä yritä enää tukahuttaa halua palvella häntä lempeän kärsivällisesti.
— No, ehkäpä sinä olet oikeassa. Mutta etkö milloinkaan, kun hän on niin muuttunut, tunne itseäsi loukatuksi ja ärtyisäksi?
— En koskaan!
Mutta kerran Hermine kuitenkin, ei käynyt ärtyisäksi, vaan päinvastoin tunsi itsensä mitä syvimmin loukkaantuneeksi sekä puolisona että naisena. Sen hetken katkera muisto eli kauan, ehkä liiankin kauan hänen sydämessään.
Ensimäinen vuosi oli vihdoinkin lopussa.