Hermine oli koko ajan käyttänyt surupukua, mutta lopetti nyt ulkonaisen surun ja pukeutui, lähemmin ajattelematta asiaa, erääseen harmaista puvuistaan — mutta hän tuli kyllä ajattelemaan asiaa.
— Millaiseen pukuun sinä nyt olet pukeutunut? — sanoi hänen miehensä katsahtaen häneen aivan kuvaamattoman ivallisesti.
— Niin, kun surupukua ei enää ollut pidettävä, otin puvun, jonka värisestä ennen paljon pidit.
— Niin, muistan tuon naurettavan jutun, jollaisia minulle siihen aikaan usein sattui, mutta nyt saattaisit minut kiitolliseksi, jos pääsisin näkemästä noita pukuja, jotka muistuttavat vanhoja mielettömyyksiä.
— Mitä sillä tarkoitat? — kysyi Hermine epävarmana.
— Tarkoitan sitä, että tästä lähtien voit olla rauhassa siitä, että minä en sekaannu sinun pukuasioihisi; käytä mitä värejä tahdot ja anna neuloa vaatteesi sellaisten mallien ja muotien mukaisiksi, jotka sinulle parhaiten sopivat, en enää pelkää naisen kaikkivaltaa, olipa hän sitte pukeutuneena häveliääseen villavaatteeseen tai pöyhistelevään silkkiin. Aistimeni ovat kuolleita sellaisille vaikutteille.
— Konny, olisiko sinun pitänyt sanoa tämä minulle?
— Miksi ei? Ei ole milloinkaan liian myöhäistä sovittaa naurettavuutta. Voit kernaasti, jos sinua haluttaa, pukeutua keltaiseen päivällispukuun, joka minut kerran saattoi niin mustasukkaiseksi!
Hermine lähti miehensä luota sanaakaan virkkamatta. Oudot tunteet pyrkivät tukahuttamaan hänet.