Yksinäisellä saarella.

On useampi kuin yksi saari synkän, mutta epäilemättä myöskin juhlallisen suuremmoisen länsirannikon edustalla, missä milloin matala valkea vaahto hiljaisin soinnukkain harpunäänin soittaa kaunista tuudittelevaa kehtolauluaan rannikon paljaille kallioille ja milloin korkeat, vihreät kuohut pauhaten lyövät yli niitten ja pesevät ne niin puhtaiksi, että ne sitten auringonpaisteessa loistavat ikäänkuin harmaa graniitti olisi verhottu himmeällä lehtikullalla.

Eräille näistä saarista, joka oli kyllin autio ja tyhjä tyydyttääkseen suurimpiakin eristymisen vaatimuksia, oli tämän kertomuksen sankari perheineen tullut, saadakseen virkistystä yksinäisyydestä ja suolaisista terveellisistä kylvyistä. Sillä täytyihän olla virkistykseksi sen, että pääsi (päinvastoin kuin muitten ihmisten käyttämillä kylpypaikoilla) näkemästä ja vastaanottamasta vieraita.

Oli päästy vuoteen 1868, kesäkuun loppupuolelle. Parooni Sigesmund oli kuollut tammikuussa 1866, siis kaksi ja puoli vuotta sitten. Mutta Konnyn raskas mieliala ei ollut vähintäkään parantunut. Lisäksi oli hän tullut niin salamieliseksi vaimoaan kohtaan, että hän ei enää koskaan puhunut tälle vaikutelmistaan. Ja heidän avioliitollinen elämänsä olisi vajonnut aina jäätymäpisteeseen asti, ellei Hermine, osoittaen ihailtavaa, koskaan väsymätöntä huolenpitoa, olisi kyennyt ylläpitämään sen liehahtelevaa liekkiä.

Koskaan ei Hermine sanallakaan viitannut tapahtuneeseen muutokseen. Olematta itsepintaisen hellä, mutta sen sijaan sydämellinen, lempeä ja aina lämmittävä olemukseltaan, osasi hän pitää yllä keskustelua, missä Konnyn oli pakko vastailla ja siten vapautua ajatustensa harhakäytävistä.

He eivät läheskään koko tätä aikaa olleet eläneet Sigesbergissä. Ensimäisen vuoden kuluttua (tiedetään, että Konny ei enää ajatellut mitään valtiopäivävelvollisuuksia tai muita yhteiskunnan asioita) asuivat he molemmat Kronebyssä, naapurikaupungissa ja myöskin eräässä kylpylaitoksessa. Mutta juuri tässä paikassa (1867) oli Konny, sitä kuitenkaan sanallakaan ilmaisematta, tuntenut itsensä levottoman kiusautuneeksi kaikesta siitä juhlimisesta, mikä tuli hänen vaimonsa osaksi. Jos Hermine olisi tahtonut, olisi hän saanut osalleen suuren määrän ritarillista huomaavaisuutta. Mutta hän oli varovainen, väijyi aina jotakin vanhaa mustasukkaisuuden merkkiä, mutta — mitään ei ollut havaittavissa.

Tuli sitten tuohon pikku kaupunkiin uuden edustajan vaali toiseen kamariin, kun valittu edustaja oli luopunut toimestaan. Konnysta tuli taas ehdokas, hän sai enimmät äänet ja joutui siis vuoden 1868 valtiopäiville edustajana. Hermine toivoi parasta tästä muutoksesta. Mutta vaikka Konny tarmokkaasti hoiti tehtävänsä ja suurta tunnustusta saaden puhui useissa tilaisuuksissa, ei hänessä kuitenkaan ollut hivenenkään vertaa jälellä sitä leimuavaa voimaa ja tulta, joka hänessä oli elänyt vuoden 1865 vilkkaitten taistelujen aikana, jolloin tehtiin työtä uudistuksen aikaansaamiseksi. Mutta siitä hetkestä, jolloin uudistus saatiin toteutetuksi, juuri samana päivänä jolloin hänen isänsä sairastui, oli kaikki eloisa innostus hänestä ainakin puoliksi sammunut. Kun nyt vaimo hänen edustajakamarista palatessaan teki hänelle joitakin kysymyksiä, jotka osoittivat asianharrastusta, oli Konnyn taholta ainoana vastauksena se, että hän väsyneenä heittäysi sohvalle ja haukotellen mutisi muutaman sanan, joista ilmeni tyytymättömyyttä sekä itse uudistuksen tuloksiin että paljoon muuhunkin.

Tämän paljon muun, s.o. sanotun ja sanomattoman, joukossa oli varsinkin jokin sellaista, että se aivan erikoisesti jäyti Konnya, nimittäin illallis- ja päivälliskutsut. Ne joita kamarien jäsenillä oli Hasselbackenilla voi hän kestää, mutta sellaisissa perheissä käyntiä tarkoittavat kutsut, jotka olivat kuuluneet vanhempien seurapiiriin, ne olivat sekä epämieluisia että inhottavia, sillä silloin oli Hermine aina esiintyvä hienoissa puvuissa ja tekevä itsensä miellyttävyydellään niin huomatuksi, että aviomiehelle ei voinut olla iloksi sitä katsella. Konnya alkoi lopulta harmittaa, että viisas mies milloinkaan valitsi kaunista vaimoa; tuollaisten loistavien kaunottarien ei koskaan pitäisi joutua naimisiin. Kellä tahansa oli vastaansanomaton oikeus ihailla ja töllistellä heitä.

Sattui kuitenkin niin, että Herminekin väsyi eikä enää ottanut osaa seuraelämään. Konny alentui silloin yrittämään puheella taivuttaa vaimoaan, koska hän mieluummin tahtoi käydä mistä tahansa muusta kuin mustasukkaisesta narrista, mutta Hermine vastasi rauhallisesti: — Jos olisi kysymys todellisen ilon tuottamisesta sinulle, koettaisin voittaa haluttomuuteni, mutta me merkitsemme toisillemme niin vähän siellä seuraelämän keskellä; salli minun senvuoksi noudattaa mielihaluani. Olen sitä paitsi ollut paljon ulkona, enkä tunne itseäni oikein terveeksi.

— Matkustamme merenrannikolle, se tekee meille molemmille ja pikku pojalle hyvää. — Mutta kun Konny näki, että tämä tuntui miellyttävän hänen vaimoaan, päätti hän, että matkasta ei saisi tulla sellainen kuin viimevuotisesta. He asuisivat saarella yksikseen. Ja niin tulivat he valtiopäivien päätyttyä sinne, missä he nyt olivat ja missä sitäpaitsi vain muutamia kalastajaperheitä asui. Se pieni soma rakennus, missä heillä oli kotinsa, oli erään muita varakkaamman kalastajan omaisuutta; siinä oli kokonaista kolme kunnollista huonetta ynnä keittiö, ja se oli rakennettu vuokrattavaksi jollekin yksinäiselle perheelle. Edessä olevalla tasanteella, jonka muodostivat suuret sileät kalliot, oli kaksi vihreäksi maalattua penkkiä. Voiko pyytää enemmän?