— No niin, se on totta. Olen liikemies monella tavalla.
* * * * *
Koko perheen piti tänään syödä päivällistä puiston viileimmässä osassa.
Ja pöytää katettaessa voimme luoda silmäyksen eri ryhmiin.
Puiston perällä harjoittaa junkkeri Sigge innokkaana parhaillaan nahkapoikia, joina on kokonaista kymmenen leikkitoveria alustalaisten lasten joukosta. Ja jos he hyvin ja nopeasti tottelevat komentajaansa, niin tarjoillaan heille lepohetkinä virvokkeita sotaravintola-teltassa, jota pikku apulaisen avustamana johtaa pormestarinna Amalian tytär, nuori pikku neitonen, jakaen vierailleen voileipiä, kaljaa ja simaa. Häntä auttaa myöskin pieni, nelivuotias serkku, Siggen veli, joka mielellään, jos vain uskaltaisi, olisi mukana harjoituksissa, mutta iso veli oli selittänyt, että mokomakin pojannaskali saa lyödä rumpua itsekseen —- sisarelle ja, jos haluttaa, myöskin pikkuveljelle. Mutta hänen ei ole tulemista rekryyttien joukkoon.
Mutta nyt tulee Hermine, taluttaen kädestä pikku Louisea, ja mukanaan pormestarinna, jolla ei ole sisaria eikä veljiä ainoalle, kohta kahdeksan-vuotiaalle tyttärelleen — sotaravintolan pitäjättärelle.
— Sigge, — huutaa äiti, — miksi ei veljesi Herman saa olla teidän mukananne? Hän näyttää olevan niin pahoillaan.
Ylpeä upseeri ei vastaa, kun komentohuudot kajahtelevat, sapeli välkkyy auringonpaisteessa ja hatussa oleva töyhtö häilyy tuulessa, mutta kun hän on komentanut lepoa, kääntyy hän, marssii naisia vastaan, nostaa kohteliaasti hattuaan ja paljastaa reippaimmat, kauneimmat ja iloisimmat pojan kasvot, mitä nähdä saattaa.
— No, mitä vastaat? — kysyi Hermine.
— Herman on liian pieni, äiti. Tule tänne, Herman, niin kuulen, rummutatko oikein.
Herman totteli ja tuli.