— Kas niin, poikani, sinusta tulee kyllä hyvä, kun tulet suuremmaksi. Olet vielä liian heikko harjoituksiin. Sitäpaitsi, eihän sinusta tule upseeria.
— Mutta sinusta tulee! — huudahti sotaravintolan pitäjätär, joka apulaistensa auttamana tarjoili joukolle virvokkeita. — Sinusta tulee, Sigge, muuten en mene naimisiin sinun kanssasi.
— Siitä vaivasta kyllä pääset, tulipa minusta upseeri tai ei. Sinun on saatava pormestari, ja minä tahdon hovineidin. Eikö niin, äiti?
— Tuo pikku herra, — vastasi täti Amalia, puolittain närkästyneenä, — on sitten jo täysiverinen aristokraatti.
— Rakas Sigge, saan hävetä sinun epäkohteliaisuuttasi, — sanoi äiti pudistaen päätään. — Saat toistaiseksi tyytyä siihen, että suutelet pikku Louisen nuken kättä, minkä hän ojentaa sinulle.
Herra Sigge ei edes katsonut nukkeen tai sen omistajattareen, mutta äitinsä antamasta kehoituksesta hän hajoitti joukkonsa ja päästi rekryytit lomalle, sillä päivällinen oli valmis.
Naisten ja lasten ollessa huvikävelyllään, loikoivat Konny ja hänen täysin kunnioittamansa ystävä, pormestari ja valtiopäivämies, yhdessä pienellä nurmikkoisella rinteellä, missä he keskustelivat valtiollisista asioista, sikaaria poltellen. Vihdoin katsahti Konny kelloonsa.
— Ei, mutta tämähän ei käy laatuun, mehän unohdamme aivan päivällisen ja, mikä pahempi, naiset.
— Oh, ne, — vastasi pormestari nauraen, — eivät nyt koskaan päästä itseään unohtumaan. Amaliani on nyt paras, ainakin parhaiten sopiva vaimo minulle. Mitä Hermineen tulee, niin on hän aina voittanut muut sekä kauneudessa että älyssä. Sitäpaitsi on sinulla sellainen rikkaus lapsia — meillä on vain yksi.
— Niin, — vastasi Konny, — se rikkaus on kaikkea muuta arvokkaampaa. Sellainen puoliso ja sellaiset lapset ovat miehelle suurimpana onnena, mutta voitko uskoa, vaikka salaan sen Hermineltä, että minä tuntikausia öisin valvon, kun huolet heidän menestyksestään painavat mieltäni.