Salakuljetus.
Oli helteinen ilta; mustia pilviä kokoontui taivaalle, meri oli tuhkanharmaa, ainoastaan verenpunainen juova näkyi taivaanrannalla. Silloin kokoontuivat kaikki salakuljettajat, Mustan Jussin käskystä, sillä hän oli tiedustelijoittensa kautta saanut tietää että se laiva, josta kauppias Sidengren oli kirjoittanut, vihdoinkin oli saapunut heidän vesillensä ja makasi nyt ankkurissa luodon sivulla, ei kaukanakaan Svartviikistä, siellä odottaen niiden tuloa, joitten piti auttamaan salaa viemään osan sen kallisarvoisesta rahtitavarasta. Kaksi venhettä oli valmiina heti paikalla lähtemään, kun Elsa tuli isänsä luo ja pyysi hartaasti saada seurata mukana. "On niin ikävää", sanoi hän, "aina jäädä kotia vanhan Kaisan kanssa, joka on niin nurja ja äreä; voi, isä, enkö saa tulla mukana?"
Jussilla oli vaikeata kieltää tytöltä niitäkään, sillä Elsa oli ainoa olento, josta hän todellakin piti, ja kuinkakin julma ja kova hän oli tuli hän tavallisesti lempeämmäksi kun tyttö katsoi ystävällisesti ja rukoilevaisesti häneen. Mutta samassa tuli Ulrika heidän luoksensa ja sanoi tuimasti: "Mitenkä Elsa tohtii tuoda esiin sellaista pyyntöä, mene heti paikalla sisälle ja ole joksikin hyödyksi siihen sijaan että seisot täällä ja ammottelet."
Mutta Jussi käski vaimonsa erikseen ja lausui matalalla äänellä, että joskunaan voi olla hyvääkin ottaa naisia ja lapsia mukaan. Jos ehkä olisi joku tullivene ulkona, niin voisi paremmin päästä epäluuloista, sillä kun sellaista tavaraa oli venheessä, oli uskottavaa ettei niitäkään tärkeämpää ja suurempaa tointa ollut käsillä; sitäpaitsi ei olisi mitään vaaraa tänä iltana, kun olivat niin hyvin varoneet itseänsä, vaan Jussi tahtoo nyt että hän sekä Elsa tulisivat mukaan.
Tätä mahtisanaa vastaan ei ollut mitään sanomista; ja vaimon täytyi hyväksyä sen, vaikka se aikaansai Elsalle useoita salaisia nyhjäyksiä. Tämä kuitenkin oli mielissään siitä että sai olla mukana näissä vaarallisissa matkoissa, joista usein oli kuullut kerrottavan; sillä aina siitä asti kun olivat tulleet Svartviikkiin, hänen ollessaan vielä hyvin pieni, olivat salakuljettajat ainoat, joita hän näki, ja hän oli niin tottunut kuulemaan heidän kertomuksiansa, että hän koskaan ei ollut tullut ajatelluksi oliko heidän toimensa rehellistä vai epärehellistäkö. Hän ei tiennyt niistäkään muusta; mutta samoinkuin verisellä taistelutantereella joskus voi tavata valkean ruusun, joka on säilyttänyt puhtautensa ja tuoksunsa, olematta kauhean ympäristönsä saastuttama, niin oli Elsankin hurskas, viaton luonto varjellut hänen paljolta pahalta, jota hänen muuten olisi ollut mahdotonta välttää.
Molemmat venheet rohkeine miehistöineen purjehtivat toistensa kanssa kilpaa; ja Elsa nautti tuimasta vauhdista. Pitkään aikaan ei näkynyt heidän matkansa päämäärää, mutta kun he äkisti suuntasivat kulkuansa muutaman ulkonevan niemen ympäri, makasi tuo suuri laiva suoraan heidän edessänsä turvallisessa satamassa, jonka korkeat saaret muodostivat.
"Tuletteko vihdoinkin", huudahti kapteeni laivan kannelta, "olin juuri ankkuria nostamaisillani sillä en tohdi viipyä täällä kauvemmin, se saattaisi herättää huomiota."
"Minä tulin niinpian kuin sain tiedon, että laiva oli tavattavana", sanoi Jussi, "nyt saamme kiiruhtaa!"
Suurimmassa kiireessä laskettiin joukko pakkoja, ensin toiseen veneesen, sitten toiseen.
"Mitä sinä siellä seisot ja ammottelet, Matti", huusi Jussi pienemmässä venheessä olevalle toverille, jolla ei näyttänyt olevan mitään kiirettä; "auta häntä Kalle, kaikella muotoa, ettemme kuluta aikaa turhaan, ja tule sitten tänne. Noh, niin, nyt ollaan valmiit; hyvästi kapteeni, kiitoksia suunavauksista: tässä ovat lasit takaisin."