"Kyllä minulla on ikävä ammatti, signor Dottore", sanoi hän, "mutta — en taida mitään muuta ja opettelemaan olen jo liian vanha."
Mutta miten olisi Elsan nyt käyvä? Hän oli ihan neuvottomana ajatellessaan tyttöä, ja hänen ainoa toivonsa oli että tuo jalomielinen tohtori ehkä mahdollisesti tietäisi jonkun neuvon.
Tämä vastasi, että hän jo kauan oli toivonut saavansa tytön sairashuoneesen, sillä hän tiesi että Crespinin, joka itse oli vetäynyt tuohon pieneen kammioon ja kieltäytynyt kaikista, oli varmaankin vaikea hoitaa häntä; mutta nykyään ei ollut sairashuoneessakaan yhtään avonaista paikkaa. Hän lupasi kuitenkin miettiä asiaa ja antaa hänelle tarkemman tiedon jälestä puolenpäivää.
Illalla seisahtuivat eräät vaunut ulkopuolelle; hitailla askeleilla kuului joku tulevan portaita ylös, ovi avattiin ja naisolento astui sisään tohtorin seuraamana. Hänellä oli yllään jostakin hienosta pehmeästä kankaasta tehty harmaa puku; hopeanvaaleat hiuksensa olivat sileäksi kammatut kahden puolen kasvoja, jotka olivat niin vaaleat ja puhtaat, kuin olisivat olleet elefantinluusta; sisäänpainuneet siniset silmänsä osoittivat ruumiillista kärsimistä, mutta sielun rauha kuvastui myöskin niissä, ja kun hän hitaasti elefantinluisella kädensijalla varustettuun sauvaansa nojaten tuli esiin, katsoi Elsa kummastuksella häneen; hänestä tuntui kuin joku olento toisesta maailmasta olisi tullut hänen pieneen huoneesensa, täyttäen sen suloisella hupaisuudella.
"Tämä on sisareni Eleonore, joka itse tahtoo nähdä pienen sairaani", sanoi tohtori. "Hän onkin parempi lääkäri kuin minä", lisäsi hän hymyillen, "tässä on Elsa ja tämä on hyvä ystäväni signor Crespini."
Nähdessään tuon oudonnäköisen miehen, joka eriskummallisesti viittomalla sanoi hänet tervetulleeksi, oli neiti Edelstedt vähällä peräytyä takaperin, mutta rohkasi heti itsensä, kiitteli häntä muutamilla ystävällisillä sanoilla hyväntahtoisuudestaan tyttö raukkaa kohtaan, joten hän kohta voittikin hänen sydämensä. Sitte meni hän vuoteellaan makaavan Elsan luokse, joka oli niin vaalea ja laihtunut, ettei hänessä paljon muuta näkynyt kuin suuret tummat silmänsä, joiden kiilto kuumeesta oli lisääntynyt. Sangen hyvältä tuntui hänestä kun neiti silitti pehmeällä kädellään hänen polttavaa otsaansa, ja hänen puhuttelunsakin kuului hänestä soitannolta. Lyhyellä iällään oli Elsa enimmäkseen nähnyt raakoja ja rajuluontoisia ihmisiä, mutta nyt tunsi hän, vaikka luonnollisesti ei voinut sitä käsittää, mikä voima on salattuna korkeammassa sivistyksessä, minkä jalostuttavan hohteen saa koko olento, jonka sydän ja ymmärrys ovat kehittyneet sopusointuiseksi kokonaisuudeksi ja kun hienosti sivistynyt mieli kuvastuu jalolla pinnalla; tämä koskee raaimpaankin sydämeen ja vaikuttaa terveellisesti kuni auringon paiste ja virkistävästi kuni aamukasteen puhtaat pisarat kuivuneesen maahan.
Tämmöisen vaikutuksen teki neiti Edelstedt kaikkiin, joidenka seuraan hän tuli. Veljensä vertasikin häntä resedaan, joka itse pienenä hentona ja melkein näkymättömänä kuitenkin levittää tuoksua, joka miellyttävänä täyttää ilman. Tämän tunsi myöskin hän, kipeä tyttö, hänestä tuntui kuin olisi hän uudestaan elpynyt elämään, kun neiti niin ystävällisesti ja lempeästi häntä puhutteli. Hän vastasi kaikkiin kysymyksiin avomielisesti ja vieläpä luottavaisuudellakin, jota ei hän tähän asti vielä milloinkaan ollut osoittanut kenellekään.
Hetkisen kuluttua menivät tohtori ja sisarensa akkunakomeroon ja puhelivat hiljaa keskenään, jonka jälkeen tohtori kääntyi Crespiniin, sanoen sopineensa sisarensa kanssa, että Elsa saisi olla heidän luonaan, kunnes hän tulee terveeksi; jos hän sitte käyttäytyisi hyvin, pitäisivät he hänestä huolen eteenpäinkin. Kasvatusisänsä ei siis tarvinnut mitään huolehtia hänen tulevaisuudestaan.
Nyt olisi maksanut vaivaa nähdä Crespinin. Hän heittäytyi polvilleen neiti Edelstedtin jalkoihin, suuteli hänen käsiään, vieläpä vaatteensa palteitakin; hän nauroi ja itki vuorotellen, hän viittaili ja juoksenteli ympäri kummallisimmalla tavalla; mutta kun Elsa käärittiin lämpimään vaippaan, joka tohtorilla oli muassaan vaunuissa, ja piti kannettaman alas, tuli Crespini kokonaan hiljaiseksi ja vaaleaksi. Elsa tahtoi jättää hänen hyvästi, kiittää häntä hyvyydestään vierasta orpolasta kohtaan, mutta niin voipunut hän oli ettei saanut sanaakaan suustansa, vaan laski kähäräisen päänsä hänen rinnoilleen ja kyynelvirta puhkesi tulvamaan silmistään. Oi Pajatso raukkaa! Hänen kyyneleensä vuosivat tytön kyynelien kanssa yhteen; mutta äkkiä hypähti hän sivulle, aukasi erään laatikon, otti sieltä esiin pienen karneolikivisen ristin ja sitoi sen Elsan kaulaan. Tätä oli Marketa kantanut ja hän piti sen parhaana aarteenaan.
"Jumala ja pyhä neitsyt siunatkoon sinua lapsukaiseni", sanoi hän, "älä unhota vanhaa Pajatso-isää."