"Minä tiedän etten enää kauan saa elää. Mutta en voi seisoa Jumalan tuomioistuimen edessä, jättämättä ensin kanssaihmisilleni tunnustuksen rikoksesta, jonka rukoilen Jumalan itselleni anteeksi antamaan ja poistamaan sen seuraukset, mitkä ne ollevatkin. Vaikealta yskältäni en saata enää puhua, mutta kirjoittaa voin vielä, vaikka hitaasti, ja jos ei kuolema minua estä, olen jättävä tämän paperin jonkun papin tahi lääkärin käsiin, jonka toivon kristillisessä rakkaudessaan hankkivan tietoja asiain nykyisestä tilasta."
Meitä oli useampia sisaruksia, joilla oli hyvä ja hauska koti. Vanhin sisaremme ja minä pidimme erittäin toisistamme, mutta hän meni naimisiin vasten vanhempiensa tahtoa, ja he kuolivatkin pian hänen kodista lähtemisensä jälkeen. Meidän pieni omaisuutemme oli silloin hajonnut ja minä olin iloinen saadessani muuttaa naineen sisareni luokse ja autella häntä yksinkertaisessa kodissaan. Hänen miehensä, hyvin kaunis, mutta pikainen ja rajuluontoinen mies, oli majakkamestari N——n majakalla. He asuivat pienessä huoneessa ihan majakan vieressä, joka seisoi eräällä kallio niemen kärjellä, usein melkein meren ympäröimänä; myrskyn raivotessa oli siellä kauhistava olla.
Sisarellani oli ollut useampia lapsia, mutta ne kuolivat kaikki kohta pieninä. Tämä karvasteli hänen mieltään, sillä hän piti sen kirouksena, joka lepäsi hänen päällänsä tottelemattomuutensa tähden vanhempiansa kohtaan. Hän sai kärsiä paljon mieheltäänkin, joka kohteli häntä hyvin kovasti, kun ei saanutkaan rahoja hänen mukanaan, kuten oli odottanut, ja joka kerta kun lapsi kuoli tuli hän synkkämielisemmäksi, sillä hän piti paljon pienokaisista, enemmän kuin olisi voinut niin kovasisuiselta mieheltä odottaa. Vihdoinkin, muutaman vuoden väli-ajan perästä, sai sisareni pienen tytön, joka oli suloinen ja kaunis lapsi, tummanverinen niinkuin isänsäkin. Kun lapsi oli parin kuukauden vanha, oli Bryngelson (tämä oli lankoni nimi) pakoitettu matkustamaan pois muutaman perintö-asian tähden; matkallaan viipyisi hän viikon tai pari. Sillä ajalla olisi sisareni ja minun hoidettava majakkaa, jota usein olimme ennenkin tehneet, hänen ollessa muutamia päiviä poissa. Ennen lähtöänsä otti hän lapsen syliinsä, suuteli sitä, ja kääntyen meihin, sanoi hän tuiman näköisenä: "Voi teitä, jos lapselle jotakin pahaa tapahtuu, ollessani poissa!"
En milloinkaan unhota hänen katsettaan tätä sanoessaan.
Lapsi menestyi hyvin ja äiti tuli mieleltään iloisemmaksi kuin isoon aikaan olin häntä nähnyt.
Eräänä päivänä oli ilma tavattoman helteinen; minun oli vaikea pitää silmiäni auki. Sisareni istui ja kiikutteli pientä lemmikkiänsä polvillaan, lapsi makasi, leperrellen tavallaan ja näytti niin raittiilta ja kukoistavalta kuin ruusun-nuppu; vihdoinkin nukkui se, ja lämpimän valtaamana nukahti äitikin, mutta vaan silmänräpäykseksi. Kimeä kirkahdus herätti hänen. Sanomattoman kauhistuneena nousi hän ylös. Siinä makasi lapsi laattialla, pää kovaa muurin kulmaa vasten. Pieni verijuova juoksi alas kivelle. Lapsi oli liukunut alas äidin polvelta, hänen nuokkuessaan. Tuon kurjan äidin epätoivoa oli kauhistava nähdä; hän kaatui melkein hengettömänä lapsen viereen. Minä hypähdin lapsen luokse ja otin sen syliini; se ei ollut kuollut. Toivon säde elähtyi äidin kasvoilla, me huuhdoimme haavaa, teimme kaikki mitä voimine, pelastaaksemme heikkoa elonkipinää. Välin heräsi toivo, välin katosi taas; pienokainen ei itkenyt, hän vaikeroitsi vaan hiljaa, niin että se kävi läpi sydämen, kasvot vaalenivat vaalenemistaan, suurista tummista silmistään katosi kiilto; lapsi oli varmaan saanut jonkun sisällisen loukkauksen, sillä haava oli varsin mitätön.
Aikaa myöten alkoi ukkosilma purkautua. Meri oli ollut tyyni kuin peili, mutta nyt alkoi tuulemaan niin hirveästi, että tuskin olin semmoista ennen nähnyt. Koko pieni majakkamestarin huone keinui, meren vaahto peitti ikkunat, salama salaman perään valaisi sysimustaa yötä, jyrisi ja kohisi niin kovin, ettei voinut omaa puhettaan kuulla, mutta lapsen ruikuttavat äännähdykset, kuuluivat kuitenkin, ja vielä kuukausia sen jälkeen kuuluivat ne korvissani.
Kello seinässä löi kaksitoista. Äiti istui lapsi sylissään, minä olin hänen edessään polvillani, hieroen lapsen pieniä jalkoja. Silloin kuului äkkiä kumea laukaus mereltä; varmaankin hätälaukaus hukkuvasta laivasta. Minä kuultelin; samassa lensi kirkas salama huonosti valaistun huoneen läpi, sen valossa näimme miten lapsen pää vaipui taaksepäin äidin polvelle, ruumis kangistui, henki oli paennut.
Tämä oli kauhea hetki. Keskellä meidän epätoivoamme kuului sama kumea hätälaukaus kolmannen kerran. Samassa syöksähdin äkkiä ylös. "Emme olekkaan sytyttäneet majakkatulta!" huusin minä melkein mielettömänä, juoksin ulos sateesen ja ylös jyrkkiä portaita, lyhty kädessäni. Seisoin siellä, hiukset vedestä valuvina, sytyttäen liekin toisensa perästä; niiden valo levisi kuohuville aalloille, ja samassa näin erään laivan. Siellä seisoi se mustana salamain valaisemassa meressä; silmänräpäys, ja se oli kadonnut, aallot olivat sen nielleet.
Tultuani jälleen alas, istui sisareni vielä kuten kuvapatsas, kuollut lapsi sylissään. Ei yhtään kyyneltä näkynyt hänen silmissänsä, ainoastaan silloin tällöin mutisi hän sekavalla äänellä: "hän on lyövä minut kuoliaaksi."