"Kuka sinut kuoliaaksi on lyövä?" kysäsin kauhistuneena.
"Mieheni", vastasi hän. Koetin lohduttaa häntä niin hyvin kuin taisin, mutta turhaan. "Hän lyö minut kuoliaaksi, tultuaan kotiin ja löydettyään lapsen kuolleeksi, ja se olen minä, joka olen tappanut oman lapseni!" En milloinkaan unhota noita kauhistavia sanoja ja hänen epätoivoaan niitä lausuessaan. Vihdoinkin uupui hän ja vaipui levottomaan uneen; minä otin pienen ruumiin häneltä ja panin sen kehtoon. Myrsky oli vähän tyyntynyt, ja heti kun päivä koitti, menin alas rantaan, katsomaan myrskyn tekemiä hävityksiä; koko ruumiini vapisi vielä yön tapahtumista.
Maininki kävi vielä korkealle, ja meri oli peittynyt laivahylyn pirstaleilla. Palkkeja, mastonkappaleita, rikkeimiä tynnyreitä ja jos jotakin uiskenteli veden pinnalla, tahi ajautui rannalle. Pienessä lahdelmassa, jossa matalalle mudalle kasvanut meriruoho muodosti viheriän kehyksen kallioiden ympäri, äkkäsin kummallisen esineen keikkuvan edestakaisin aalloilla, jotka heittivät sitä rantaa vasten ja taas takaisin; vihdoin tuli isompi aalto, vieden sen kauas kiville, jossa se tarttui hauroihin. Menin sen luokse tarkastamaan sitä, ja löysin ison pitkulaisen korin, jonka kannessa oli pieni reikä. Jotakin näytti liikkuvan sen sisässä, nostin varovasti kantta ja näin — pienen hennon lapsen, joka juuri aukasi silmänsä ja heikosti äännellen kurotti käsiänsä minua kohden. Lapsella oli tummat silmät, oli jotenkin saman ikäinen, eikä ensinkään toisen näköinen, kuin pienokainen, joka äsken oli kuollut siellä ylhäällä. Nyt kuiskasi kiusaaja korvaani: "Miksei otettaisi tätä lasta kuolleen sijaan? Isä ei milloinkaan ole sitä huomaava."
Aiottu ja tehty! Otin tuon pienokaisen, joka katseli minua pyöreillä kummastelevilla silmillään, ja vein hänen sisään sisareni luokse, joka juuri oli herännyt ja tuijotti minuun aivan kuin ei hän olisi ollut täysin tunnollaan.
"Kas, tästä saat, Riika, toisen lapsen, jonka Jumala on lähettänyt sinulle poissa olevan lemmittymme sijaan."
Hämmästyneenä katseli hän pientä muukalaista, ymmärtämättä tarkoitustani; kun hän vihdoinkin sen käsitti, ei tahtonut hän semmoisesta kuulla puhuttavankaan, mutta muistutettuani häntä siitä, mitä hän saisi kärsiä mieheltään, miten hän itsekin oli sanonut että miehensä löisi hänet kuoliaaksi, havaittuansa hänen syylliseksi lapsen kuolemaan, alkoi hän kuunnella sanojani ja heikko toivo näkyi heräävän hänen sielussaan. Jättämättä hänelle mitään ajatusaikaa, panin pikku Liisan vaatteet tämän vieraan lapsen ylle; kun tämä oli tullut hyvin kapaloituksi, saanut yllensä pienen siniruutuisen nutun ja päähänsä kudotun lakin, voin vastata ettei yksikään isä olisi tuntenut mitään eroitusta lasten välillä; miten olisi äidin kanssa käynyt, en uskalla sanoa.
Sitte otin pienen ruumiin, käärein sen vieraan lapsen hienoihin yövaatteihin, ja äidin seuraamana, joka kulki kuten unissa, vein sen alas rantaan; tultuani vakuutetuksi, ettei yhtään ihmistä ollut läheisyydessä, panin ruumiin koriin sekä pari raskasta kiveä ja upotin sen mereen. Kohta se upposikin, ainoastaan pari vesikuplaa osoitti paikkaa, johon se vaipui. Luin muutamia hautausvirren värsyjä ja äiti puhkesi valtaavaan itkuun, joka teki hänelle hyvää; muuten olisinkin luullut hänen menettävän järkensä, sillä niin kovasti koskivat nämät tapahtumat häneen.
Tuskin tiedän itsekään tänä päivänä miten kaikki tapahtui; ainoasti muutamat tapaukset ovat aivan kuin poltettuina muistiini.
Aikaa kului jotenkin kauan ennenkuin lankoni tuli kotiin. Kohta kysyi hän lasta, äänellä sellaisella, kuin olisi hän pelännyt sille jotakin pahaa tapahtuneeksi. Äiti osoitti vaan kehtoa. Minä otin pikaisesti pienokaisen ylös, pitäen häntä niin, ettei päivä olisi paistanut kasvoille; polveni vapisivat, täytyi nojautua tuoliin, jotten olisi maahan vaipunut.
"Kuinka hän on kasvanut!" huudahti isä ihastuneena, "ja niin ketterältä hän näyttää! Sanotaan aina että lapsi tuossa iässä paljon muuttuu parissa viikossakin, sen on hän tehnyt; mutta katsoppa, nuo tummat silmät on hänellä jätellä samoinkuin hymyilevä suunsakin. Kas vaan, hän pelkää vähän minua; mutta ei se ole ihmekään, niin musta ja partainen kun olen!"