Hetkisen perästä meni pienokainen jo hänelle itkemättä, hän kanneskeli tyttöä ympäri huonetta, antoi hänen hyppiä korkealle ylös kattoon ja riemuitsi tytön kirkahdellessa ilosta. Vähän ajan perästä kyseli hän, mikä vaimoaan vaivasi kun hän oli niin vaalea ja surkean näköinen; sisareni istui mykkänä, mutta minä kiiruhdin vastaamaan, että hän oli ollut kovin kipeä sinä yönä, kun myrsky kävi, niin että luulin hänen kuolevan, eikä hän ollut siitä vielä oikein toipunut. "Nuo naisväki ovat niin hirveän hupsumaisia ukkosen käydessä", sanoi hän välinpitämättömästi ja rupesi taas leikkimään lapsen kanssa. Selvästi näkyi, ettei hän mitään petosta aavistanut, ja tämän kautta pääsimme, minä ja Riika, levottomuuden raskaasta taakasta; mutta salaisuus painoi kuitenkin mieltäni, väliin tuntui minusta, kuin täytyisi minun kuiskata siitä meriruohoille, jotka heittäytyivät ylös rannalle ja yksinkertaisissa mielikuvituksissani kuvittelin niiden olevan tervehdyksiä pieneltä Liisaltamme, joka korissaan oli sillä paikalla pohjaan laskettu. Mitä sisareeni tulee, en nähnyt häntä enää koskaan oikein iloisena; miehensä hyväillessä lasta, näytti välin siltä kuin olisi hän saanut käärmeen piston, ja usein ihmettelen kuinka tuo oli mahdollista, ettei miehensä huomannut petosta.
Pian tuli kumminkin uusia huolia. Korkeampaan paikkaan oli tehty ilmoitus siitä ettei majakkatuli ollut sytytettynä edellä puolenyön tuona turmiollisena yönä, ja että seurauksena siitä eräs laiva oli hukkunut ja useampia muita oli ollut haaksirikkoon joutumaisillaan. Tarkka tutkimus tapahtui, ja päätökseksi tuli että lankoni menetti majakkamestari-virkansa. Tästä oli hän raivoissaan; etenkin kiukustui hän minulle, sillä kun hänelle olin sanonut vaimonsa sinä yönä olleen niin kipeän, olisi minun velvollisuuteni ollut pitää huolta lyhtyjen sytyttämisestä. Minusta näytti kuin olisi Riikakin soimannut minua sekä tästä että muustakin; olin siis kovin ikävässä asemassa, ja koska he saivat kohta muuttaa pois majakkamestari-huoneesta, päätin minä etsiä itselleni toisen kodin. Heidän luokseen jäin vaan niin kauaksi, että voin auttaa sisartani muuttamisessa.
Bryngelsonin hakemasta perinnöstä ei tullutkaan mitään, ja he olivat hyvin vähissä varoissa, jotta ei ollut muuta neuvoa kuin asettua erääsen pieneen riutuneesen tupaan jossakin paikassa saaristossa, jossa kukaan muu ei tahtonut asua, koska huhu kulki että huoneessa kummitteli. Siellä on hän sitte elänyt kalastelemalla, jollei, kuten olen kuullut kerrottavan, jollakin luvattomammallakin keinolla, johon seutu ja muuan piiloituspaikka, joka lienee läheisyydestä löydetty, erittäin hyvin näyttivät sopivankin.
Minä muutin majakkamestari-huoneesta muutamaan perheesen H——n kaupungissa. Täällä rupesin palvelukseen kamarineitsyenä, ja menin sitte naimisiin erään hyvin voivan suutarin kanssa. Silloin oli minun erinomaisen hyvä olla; mutta hyvä mieheni kuoli ja minut saatiin houkutelluksi toistamiseen naimisiin eräälle nuorelle kirjanpitäjälle Tukholmasta, nimeltä Algren.
Pian huomasin kuitenkin hänen ottaneen minut ainoastaan rahojeni tähden; hän kohteli minua sangen pahasti, ja tuhlattuansa omaisuuteni juominkeihinsa, karkasi hän Amerikaan. Minä kärsein paljon; menetin terveyteni ja olen aina pitänyt tämän rangaistuksena tuosta lankoni luona tekemästäni rikoksesta.
Sisarestani en ole paljon mitään kuullut siitä asti kun muutin H——iin. Viime vuosina en ole koskaan saanut vastausta kirjeihini, mutta minulla on syytä uskoa että hän on viettänyt raskasta ja hurjaa elämää, ikäänkuin tukahuttaakseen muistostaan rikosta, johon minä hänet viekottelin. Jumala suuressa armossaan antakoon meille anteeksi!
Jos tämän lukee joku sääliväinen ihminen, joka taitaa eli tahtoo saada selville tämän surullisen asian ja mahdollisesti löytää lapsen oikean sukuperän, tahdon nyt, niin pitkälle kuin heikot voimani sallivat, antaa muutamia laveampia tietoja mitä tunnen asian laidasta.
Ensiksi saatan mainita, että sisareni oma lapsi kastettiin Elisapetiksi, mutta tavallisesti kutsuttiin Liisaksi. Sisareni ei kuitenkaan voinut kärsiä tätä vaihto-lasta kutsuttavan samalla nimellä, vaan jo ennen majakasta lähtöänsä oli hän saanut miehensä suostumaan siihen, että kutsuttiin tyttö äitimme mukaan, joka myös oli saanut saman ristimäniinen, mutta aina kutsuttiin Elsaksi.
"Elsa!" huudahti neiti Edelstedt ja työnsä putosi käsistään lattialle; "voi, rakas veljeni, olleekohan se meidän Elsamme?"
"Niin, rakas Eleonore", vastasi tohtori, "minulla on todellakin kyllä syytä uskoa niin olevan. Voit itse lukea lopun vaimoraukan kertomuksesta. Siinä kertoo hän muun muassa ensimmäisen miehensä nimen olleen Ljungström, jonka hän ennen oli unhottanut mainita. Hän ei voi olla kukaan muu, kuin Kristiina Ljungström, Elsan täti, jota hän turhaan etsei, koska hän jo kauan sitten oli mennyt toisiin naimisiin ja muuttanut täältä. Hän tuli tänne taas, mutta vaan kuollakseen. Voi! jospa olisin tämän kaiken ennen tiennyt ja voinut sanoa tuolle niin paljon omantunnon tuskaa kärsineelle ihmisraukalle, että tuo pieni löytölapsi oli täällä ja hyvässä turvassa rakkaan sisareni luona!"