"Ja ajatteleppa jos hänen oikeat vanhempansa elävät ja ovat surreet häntä näin monta vuotta", sanoi neiti Edelstedt. "Kenen lapsi hän mahtaa olla?"
Tohtori sanoi että hän kohta lähettäisi ilmoituksia sekä kotimaisiin että ulkomaisiin sanomalehtiin, joissa hän mainitsisi, että eräs lapsi sillä tavalla on tullut pelastetuksi, ja kehoittaisi niitä, jotka voisivat asiasta jotakin tietoja antaa, kohta siitä ilmoittamaan. Kaikkiin mahdollisiin keinoihin olisi tässä tarkoituksessa ryhdyttävä.
"Mutta onko meidän mainitseminen tästä mitään Elsalle?" kysyi neiti Edelstedt. Hän arveli että nuoren tytön mielikuvitus kiihottuisi liian paljon; epätietoisen tulevaisuuden unelmat, jotka kentiesi eivät milloinkaan toteutuisi, tulisivat pyörimään hänen päässään ja saattaisivat hänen todelliseen elämään kelvottomaksi. Mutta tohtori oli toista mieltä; semmoiset seuraukset siitä kyllä saattaisi olla, mutta hän toivoi sisarensa voivan ne poistaa. Tähän asti ei ollut hän milloinkaan nähnyt salaisuutten perheessä mitään siunausta tuottavan. Päinvastoin, jo varhaisessa nuoruudessa olisi harjaannuttava katsomaan totuutta suoraan silmiin, puhdas toiminta olisi aina paras. Sitä paitsi oli Elsalla ollut niin paljon surua siitä että hänen täytyi olla salakuljettajan tytär ja pitää isänsä rikoksentekijänä ja häpeään joutuneena kansalaistensa silmissä; nyt pääsisi hän ainakin tästä taakasta. Päätettiin siis sanoa Elsalle koko totuus, mutta vasta seuraavana aamuna, jottei hänen yölepoaan häirittäisi. "Lapsi raukka", sanoi neiti Edelstedt, "kyllä hänen uneksumisensa rauhattomiksi tulisivat jos hän olisi lukenut tämän paperin."
KUUDESTOISTA LUKU.
Mitä Elsa arveli.
"Elsa, lapseni", sanoi neiti Edelstedt seuraavana päivänä, "istuppas tähän viereeni; minulla on jotakin tärkeää puhuttavaa sinulle. Elsa mitäpäs sanoisit jos kertoisin sinulle ettet luultavasti olekkaan heidän tyttärensä, joita tähän asti olet vanhempinasi pitänyt?"
Elsa tuijotti häneen, käsittämättä hänen tarkoitustaan.
"Niin, meillä on kyllin syytä luulla ettet olekkaan Juho ja Ulrika Bryngelsonin tytär, vaan löytölapsi, jonka aallot ovat heille tuoneet."
"Aallot?" sanoi Elsa, kuten unissa. Ikäänkuin äkisti heräten huudahti hän sitten: "Oi, neiti, eikö hän olekkaan minun isäni, joka on linnassa? Kukas sitte on minun isäni? Ehkäpä", lisäsi hän tuskin kuultavasti, "ehkäpä hän ei olekkaan salakuljettaja!"
Tuo tuskallisesti rukoileva ääni, jolla Elsa puhui viimeiset sanansa, liikutti neiti Edelstedtiä niin että kyyneleet tulivat hänelle silmiin.