"Kutka vanhempasi ovat, en voi sinulle sanoa, lapsi raukkani", vastasi hänen ystävänsä; "lue tämä paperi, se sisältää kaiken mitä minä asiasta tiedän", ja neiti antoi hänelle rouva Algrenin tunnustuksen. Elsa otti sen ja aikoi lukea, mutta kirjaimet pyörivät ympäri hänen silmissään. "Minä en tiedä, — on niinkuin en voisi nähdä", sanoi hän. ja neiti Edelstedt huomasi hänen pitävän paperia ylösalasin vapisevissa käsissään.
"Kyllä minä luen sen sinulle, lapseni", sanoi hänen ystävänsä ja luki koko kirjeen lävitse. Elsa istui mykkänä ja liikkumattomana; ainoastaan kasvojensa vaihteleva väri osoitti mitä hän tunsi.
Vihdoinkin sanoi hän: "Oi isä raukkaa; hän sanoi aina minun olleen hänen ainoa ilonsa ja lohdutuksensa. Kuinka kovin hänen mielensä on tuleva katkeraksi, kuultuaan tämän. Ja olihan hän aina hyvä minulle, vaikka hän olikin tyly muita kohtaan. Ah, neitikulta, olleeko suuri synti, että siitä kuitenkin tunnen kuten kevennyksen etten ole salakuljettajan tytär?"
Hän puhkesi valtaavan itkuun. Mutta neiti Edelstedt suuteli häntä ja puhutteli hyvin ystävällisesti, tyynnyttääkseen häntä, ja samassa tuli tohtori sisään ja osoitti hänkin hellimpää osanottavaisuutta ja lupasi aina olla isänä hänelle jos ei onnistuttaisi löytämään hänen oikeita vanhempiansa, jotka luultavasti olivat hukkuneet samalla kertaa kun hän ajautui maalle. Tohtori muisti hyvin tuon silloisen haaksirikon kun majakkatuli ei ollut sytytettynä. Ei yhtään ihmistä ollut pelastettu; se oli noin neljätoista vuotta sitten ja hän oleskeli juuri silloin saaristossa, levätäkseen pari viikkoa, aivan lähellä sitä paikkaa, jossa onnettomuus tapahtui.
Elsa sanoi, että koska hän oli pelastunut niin ihmeellisellä tavalla, olivat muutkin voineet pelastua; eihän sekään ollut sanottu että molemmat vanhemmat olisivat olleet mukana; hän tahtoi sentään toivoa niin kauan kuin mahdollista.
"Tee niin, rakas lapsi", sanoi tohtori; "minä olen tekevä kaikki mitä voin, hankkiakseni selvitystä asialle; kuitenkin on sinulla täällä koti niin kauan kuin me elämme."
Elsa oli liian kovin liikutettu, voidakseen puhua; hän tarttui tohtorin käteen, vei sen huulilleen, kietoi kätensä neiti Eleonoren vyötäisille ja nyyhkytti ääneensä. "Niin, aallot olivat oikeassa", sanoi hän vihdoin. "Mutta isä raukka, — niin täytyy minun vielä kutsua häntä — raskaaksi tulee sanoa hänelle…"
"Sitä emme vielä teekkään", sanoi tohtori, "hän on ollut sinulle isänä niin hyvin kuin hän taisi, älkäämme riistäkö häneltä viimeistä iloaan ilman täytymystä. Sinä et saa häntä nähdä; kirjoita muutamia ystävällisiä riviä ennenkuin matkustat, minä toimitan niin että hän saa ne. Luulen hänen rangaistusaikansa pian olevan loppuun kuluneen; sitte tahdon minä katsoa mitä voidaan hänelle tehdä, jotta sinun ei tarvitse hänen tähtensä rauhattoman olla. Kas niin, nyt olen seisonut tässä ja unhottanut että vähintäin kaksikymmentä sairasta odottavat minua; hyvästi, hyvästi."
Samana päivänä kirjoitti Elsa hellän kirjeen luullulle isälleen ja lähetti hänelle muutamia hyviä kirjoja. Seuraavana päivänä seurasi tohtori sisartaan ja hoidokastaan Göteporiin, jossa hän jätti heidät hyvästi ja he matkustivat eteenpäin.