Venetsiassa.
Talvi vietettiin Nizzassa, kuten lääkärit olivat määränneet. Sinä aikana parantui neiti Edelstedtin tila melkoisesti; tuo lauhkea ilma teki hänelle niin hyvää, ja hänelle, joka oli tottunut viettämään pitkän, kylmän vuodenajan suljettuna huoneissansa, oli sanomaton nautinto saada istua ulkona vapaassa luonnossa ja henkiä sisäänsä lauhoja merituulahduksia. Elsa hoiti häntä suurimmalla hellyydellä ja antautui aina sillävälin suurella innolla opiskeluihinsa. Hän tuli pian ystävyyteen muutaman samassa talossa asuvan englantilaisen perheen nuorempien jäsenten kanssa, ja sai olla opinnoissa heidän kanssaan yhdessä; siten tuli hän myös perehtyneeksi englannin kieleen ja sai rakastettavilta, hyvin kasvatetuilta nuorilta ystäviltään lainaksi monta erinomaisen hyvää englanninkielistä kirjaa, joiden tosikristillinen ja siveellinen luonne teki häneen syvän vaikutuksen. Mutta istuessaan yksinään rannalla ja kuunnellessaan rakkaiden aaltojen laulua tahi yöllä maatessaan hiljaisessa kamarissaan, ajatteli hän tuntemattomia vanhempiaan, jotka joko makasivat meren pohjassa tahi olivat niin monta vuotta surreet häntä aaltojen saaliina. Usein uneksui hän että hän oli hukkumaisillaan ja että silloin muuan suurilla valkeilla siivillä varustettu korkea olento tuli pelastamaan hänet ja likisti häntä hellästi rintaansa vasten, ja hän tunsi selvästi sen olevan hänen äitinsä. Kun neiti Edelstedt tämän kuuli (sillä Elsa puheli kaikki äidilliselle ystävälleen), tunsi hän väristyksen ruumiissaan, sillä hänestä tuntui tämä merkitsevän sitä että äiti oli kuollut ja vasta enkelinä olisi vastaanottava kadonneen lapsensa. Mutta ei hän puhunut tästä mitään, vaan Elsa sai pysyä iloisissa toiveissaan. Joka kerta kun tohtorilta tuli kirje, luuli Elsa sen sisältävän jotakin tietoja hänen kauan kaivatuista vanhemmistaan. Mutta turhaan.
Vihdoinkin tuli tohtori Edelstedt itse, ja suuri oli hänen ilonsa nähtyään sisarensa voittaneen niin paljon oleskelullaan etelässä. Nyt olisi heidän matkustettava yhdessä edemmäksi ja päätettiin ensin käydä Venetsiassa, sillä sinne oli neiti Edelstedt aina erittäin ikävöinnyt.
Oli iltapäivä kun matkustavat ystävämme ensikerran näkivät meren kuningattaren kaikkine kupooleineen ja huippuineen ylevästi kohoutuvan sinertävien aaltojen helmasta. Kohta ympäröitsi heitä joukko venemiehiä, jotka kirkumalla ja vilkkailla liikkeillä tarjosivat palvelustaan, ja pian olivat he gondoolissa (eräs laji soutuveneitä, joilla kuljetaan Venetsiassa huoneiden välillä). Tuntui kuten unelta siten nähdä ihanimmat toiveensa toteutuneiksi. Nopeasti ja äänettömästi liukuivat he eteenpäin tuolla kristalli-kirkkaalla vedenpinnalla, pehmeillä tyynyillä leväten, ja tuo synkkä värikin, sillä sekä gondoolit että teltat olivat mustat, näkyi hyvin sopivan yhteen tämän koko näkymöllä vallitsevan runollisen salaperäisyyden kanssa.
Seuraavana päivänä, hyvin levättyään hotellissa, saivat ystävämme ihailla erästä näytelmää, joka muistutti Venetsian muinaisista, loistavammista päivistä. Tämä oli kilpasoutu Canal grandella, joka pidettiin Venäjän keisarinnan siellä käynnin johdosta. Sadottain rikkaasti koristettuja gondooleja, joilla useilla oli soitantoa mukana, liukui edestakaisin välkkyvällä veden pinnalla. Gondoolein soutajat olivat puettuina muinais-ajan ihanteellisiin pukuihin — muutamilla oli mustat puhkahihaiset samettitakit, ja valkeat höyhentöyhdöt lakeissaan, muutamat olivat vaaleansinisissä ja hopeisissa puvuissa, toiset sitävastoin loistivat kullankeltaisessa atlas'issa. Kun kansa tunsi jonkun puvun, joka kuului jollekin Venetsian vanhalle aateliselle perheelle, huudettiin nimiä "Foscari", "Manfrini" ynnä muita, ja näitä lemmikkigondooleja tervehdittiin vilkkailla hurraahuudoilla. Hetkisen kuluttua näkyi ruhtinaallinen seura, keisarinna runsaasti koristetussa, sisältä valkealla silkillä ja kullalla verhotussa gondoolissa; suuriruhtinattaren, joka seurasi häntä, loisti sinisessä ja hopeassa. Koko tämä kirjava värien koreus, kuvastuen selkeällä vedenpinnalla, kaikkien yli kaareutuvan taivaan ja noiden kanaalin varsilla kohoutuvien komeiden rakennuksien kanssa, muodosti ihanteellisimman taulun, ja omituiselta tuntui siten huomata itsensä siirretyksi keskiaikaan näkemään sen komeita päiviä kaikkine loistoineen ja väririkkauksineen.
Neiti Edelstedt oleskeli enimmiten gondooleissa; kiikkuminen veden päällä sopi erittäin hyvin hänen heikoille voimilleen. Sillä väliin kuljeskelivat tohtori ja Elsa kaikkialla katselemassa noita loistavia taulukokoelmia, ja saivat nähdä monta muistomerkkiä, jotka todistivat Venetsian muinaisesta voimasta ja ankaruudesta. Sala del Senatossa, Dogepalatsissa, nähtiin sama puhujaistuin, jolla nuo uljaat senaattorit olivat muinoin istuneet, vieläpä samat kynttiläjalatkin, joita he olivat käyttäneet, neuvottelujensa kestäessä myöhään yli puoliyön. Kymmenmiehistön salissa ei voinut vavistuksetta katsella niitä istuimia, kuluneine ja vaalistuneine punaisesta sahviaanista tehtyine tyynyineen, joilta niin monta peljättävää tuomiota oli julistettu. Vielä kauhistuttavampia muistoja herätti se pienempi sali, jossa kolmemiehistön neuvoskunta oli pitänyt salaperäisiä kokouksiaan; ei mitkään koristukset kaunistaneet huonetta, seinällä näkyi ainoastaan kapean käytävän suu, joka oli yhteydessä ulkopuolella olevien jalopeurain kitain kanssa; voi sitä, jota vastaan oli syytös tehty näihin julmiin kitoihin pistetyllä paperilapulla; hän katosi, hänen nimensä hävitettiin, hänestä ei enää koskaan kuultu puhuttavan. Scala d'oron (kultaisen portin) luona oli nähtävänä kaikki mitä on jälellä näistä jalopeuroista. Täältä tultiin Scala dei Gigantille, joka johti eräälle erittäin kauniille ruiskulähteelle, keskellä Dogepalatsin pihaa. Heidän katsellessaan selitti tohtori aina nuorelle kumppanilleen kaikki näihin esineihin yhdistyneet historialliset muistot, joten hän sai täydellisesti havainnollisen kuvan menneen ajan historiasta; sillä parempaa keinoa historian tapahtumien muistoon teroittamiseksi ei löydy, kuin olla itse samalla paikalla, jossa ne ovat tapahtuneet ja saada sellaisen oppaan kuin tohtori Edelstedt oli. Hänen kanssaan nousi Elsa myöskin Campanilen korkeaan kellotapuliin, jossa rappuset kiertelivät erään sisäisen tornin ympäri, joka useista kohdin oli jätetty avoimeksi. Elsasta tuntui peloittavalta katsoa sen sisäpuolelle, pimeään syvyyteen mutta hän käänsi silmänsä toisaalle, ja kerran onnellisesti tultuaan ylös korkeuteen, saivat he vaivastaan runsaan palkinnon tuossa komeassa näkyalassa, jossa Adrianmeren morsian heloittavine kanaaleilleen, kullattuine kupukattoineen ja minareetteineen lepäsi heidän jalkainsa juuressa.
Mutta ei tämän huvittavan kaupungin mikään paikka ihastuttanut matkustajiamme enempää kuin Markuskenttä. Sinne seurasi tavallisesti neiti Edelstedtkin heitä, sillä siellä sai hän istua noiden pienien pöytien ääressä, joilla kahvia ja jääkylmää vettä tarjottiin, sillä aikaa kun muut kävelivät ympäri katselemassa tämän kuuluisan paikan merkillisyyksiä. Täällä avautui koko Venetsian historia heidän nähtäväkseen. Dogien palatsi ja kappeli, noiden korkeiden virkamiesten asunnot, kamoittavat vankilat, joihin rikoksen-tekijät suljettiin — kaikki, mikä puhui Venetsian uskonnosta, sen vallasta ja arvollisuudesta — oli aivankuin samaksi kokonaisuudeksi tähän yhteen paikkaan kerättynä. San Markuskirkon kupoolit, sen välkkyvät harjat ja kultaiset mosaikit, nuo melkein elävät kalkkimaalaukset, pitkät loistavimmista väreistä hohtavat marmoriset pylväsrivit, nuo kuuluisat, kullatut pronssihevoset suurportin päällä, kaikki muodostavat täällä lumoavaisimmasti vaikuttavan taulun. Oikealle Dogepalatsissa, ei kaukana siitä, on kaksi korkeaa graniittipylvästä, toinen kannattaa apostoli Markuksen siivillistä jalopeuraa, toinen pyhän Theodorin kuvapatsasta; nuo kolme mastoa, joissa muinoin liehui tasavallan kolme lippua, mutta joissa siihen aikaan, josta nyt puhumme, nähtiin Itävallan punainen ja valkea viiri; vähän kauempana tuo vanha vakainen Campanile, ja lähimpänä tuomiokirkkoa tuo komea kellotorni, joka täydentää ryhmän, kullalta ja taivaan sinertävältä kimeltäväne kelloneen, jonka päällä kaksi suurta pronssikuvaa aimo vasaroillaan lyö tunteja välillään riippuvaan jättiläiskelloon, ja kaikkein yläpuolella selvä pilvetön taivas; ihastuttavampaa kuvaa ei olisi voinut ajatella ja matkustajamme nauttivat siitä täysin mielin.
Muutamana päivänä näkivät he omituisen näytelmän. He tulivat Piazzan luo juuri siihen aikaan kun oli ruokittava sinisiä kyyhkysiä, joita Venetsiassa pidetään pyhinä, jopa melkein kaupungin suojeluspyhimyksinä, sillä tapahtukoon mitä tahansa, ei niitä saa milloinkaan unohtaa; piiritys-aikoina, nälänhädässäkin, ihmisten ollessa aivan nääntymäisillään, saivat kyyhkyiset kuitenkin runsaan ravintonsa muinaisaikoina ja vieläkin hoidetaan niitä suurimmalla huolella.
Kello löi juuri kaksitoista, matkustajiemme tullessa Markuskentälle ja samassa tuli muuan mies esiin, suuri kori kädessään, hän vihelsi ja äkkiarvaamatta täyttyi ilma siivellisistä joukoista, jotka melkein himmentivät auringon; tuhansien siipien räpytys kuului kyyhkysten laskeutuessa maahan ja nopeasti nieleskellessä heille runsaasti riputeltuja jyviä. Elsalle oli sanomattoman hauskaa nähdä noita näppäriä lintuja, jotka noikkivat ja nokkivat, leikkivät ja riitelivät ja vihdoin lensivät tiehensä, koska ei enää löytynyt mitään noukittavaa. Mutta kuherruksen ja räpytyksen loputtua kuului lukematon paljous muita ääniä, jotka melkein tukkivat korvan. Miehiä, naisia ja lapsia kuljeskeli ympäri, tarjoellen jos jotakin tavaroita; millä oli limunaadia tahi jäätelyitä, millä melooneja ja muita hedelmiä, muutamilla oli näkinkenkiä; kilpikonnia tahi lintuja; täällä näkyi tanssiva apina, tuolla näytteli narrittelija temppujaan, mutta mikä enimmän kiinnitti Elsan huomiota, oli eräs ryhmä, ei kaukana siitä, jossa hän seisoi; useampia henkilöitä istui portailla tahi seisoivat nojautuen pylväihin, jännitetyllä tarkkuudella kuunnellen erästä runo- ja taruniekkaa, joka vilkkailla liikenteillä ja monimutkaisimmalla äänellä kertoi jotakin juttua heille. Hän käänsi selkänsä Elsaa kohden, mutta hänen liikkeissään oli jotakin, joka hämmästytti tyttöä. Juuri lopetettuaan kertomuksensa, kääntyi hän ympäri, samassa päästi Elsa äännähdyksen ja kiiruhti esiin miehen luokse.
"Signor Crespini!" huudahti hän. Mies katseli kummastellen ympärilleen ja Elsa vetäytyi vähän ujostuneena taaksepäin.