"Tässä", sanoi kreivinna värisevällä äänellä, vetäen Elsan esiin, joka oli piiloutunut hänen taaksensa, "tässä on Fernandoni tytär."
Vanha kreivinna purskahti itkemään; kaikki jäykkyys oli kadonnut, sekä hän että miehensä likistivät tuota nuorta tyttöä rintaansa vasten, he itkivät ja nauroivat vuorotellen, puhelivat Fernandosta, että hän oli niin rakastettava ja kuinka Angela oli isänsä muotoinen. "Ah niin, ihan hänen silmänsä", sanoi isän-äiti; "ja hänen suunsa sitte! Katsopas kuu hän hymyilee!" sanoi iso-isä, "niin, hän on oikea d'Osoglio, siitä ei voi kukaan erehtyä."
Alussa Angela vähän ujoksui kaikkia näitä huomautuksia, mutta hän tottui niihin, ja hetkisen kuluttua oli hän aivan kokonaan kotiutunut vanhusten luona, jotka päivän päästänsä tahtoivat kestitä häntä konvehteilla ja jos jonkinlaisilla makeisilla.
Mutta mieluimmin oli hän toki aina äitinsä tahi neiti Edelstedtin ja hänen veljensä luona. Hän nautti, melkein tietämättänsä, siitä jalostuttavasta vaikutuksesta, jonka tosi kristillisellä pohjalla lepäävä korkeampi sivistys tekee ihmiseen. He olivat käyneet kärsimyksen koulun; he olivat "pesneet vaatteensa ja ne Karitsan veressä valkaisneet", nämät kaksi naista, joihin Angela veren ja rakkauden siteillä oli niin kiintynyt, ja heidän omansa ollessaan oli hän onnellinen.
Aamupäivät vietettiin kaiken tuon loiston ja jalouden katselemisessa, jota Roomassa on nähtävänä paljon enemmän kuin missään muussa kaupungissa maailmassa. Sillä Rooma on ikäänkuin elänyt kolme elämää. Ensin vanha, ankara tasavalta, josta Rooman Forumi, Kapitoliumi ja vanhemmat temppelit ovat näytteenä; sitten keisari-aika ylellisyyksilleen ja tapain turmeluksineen; mutta niinkuin sairas puukin usein kasvaa runsaimmin kukkia, niin näemme tältäkin ajalta semmoisia uhkeita rakennuksia, kuin Colosseumi, voittoportit, Cesarien palatsi y.m. Mutta vielä kolmannen kukoistusaikakauden oli Rooma näkevä, nimittäin kristillisyyden aikakauden, jolloin Pietarin kirkko rakennettiin, jolloin Rafael ja Mikael Angelo maalasivat mainiot taulunsa, joiden vertaa ei milloinkaan ole löydetty, ja jolloin sinne kokoontui äärettömän paljon muidenkin taiteilijain mestarituotteita. Tämä kaikki oli nyt tuleva matkustajiemme katseltavaksi, ainakin t:ri Edelstedtin ja Angelan, jotka olivat väsymättömät.
Nykyään elävienkin taiteilijain työpajoissa käytiin, mutta nuorta Elgenströmiä ei kuulunut mistään, he eivät tienneet oliko hän matkustanut kotiin tai niissä hän oli.
Eräänä päivänä kävivät matkustajamme näyttelyssä, jossa oli nuorempien taiteilijain teoksia; näistä oli Akademia dell'Arte antanut muutamille palkinnon. Neiti Edelstedt oli juuri katselemassa muutamia akvarelliluonnoksia, kun Angela äkkiä punottavin poskin tuli hänen luokseen, sanoen: "rakas täti, tulkaapas katsomaan mitä minä olen nähnyt tuolla sisällä."
Hän vei hänen toiseen huoneesen, jossa kuvanveistoteokset olivat näytteillä, ja osoitti erästä keittosavesta tehtyä korkokuvaa, joka oli saanut kunniapaikan; se esitti kivistä rantaa, jossa oli kaksi kaunista naisolentoa keveissä kalastajapuvuissa; toinen seisoi ristissä käsin, toivottoman surun ilmaus kasvoilla; toinen oli polvillaan, nostaen pientä lasta korista, jonka myrskyiset aallot olivat rannalle ajaneet; odottamaton ihastus kuvautui hänen toiseen naiseen käännetyissä kasvoissaan; takapuolella näkyi majakka ja laivahylyn pirstaleita uiskenteli merellä. "Palkittu" oli suurilla kirjaimilla luettavana sen yläpuolella.
"Hämmästyttävä!" sanoi neiti Edelstedt, hetkisen sitä katseltuaan.
"Tuntuuko tädistä, että se kuvaa tapauksen jotakuinkin hyvin?" kuului tuttu ääni sanovan heidän vieressään.