"Herra Elgenström!" huudahti Angela.
"Niin; aina siitä asti kun kohtasimme toisemme Florensissa, on pyörinyt päässäni, että olisin esittävä tämän kohtauksen, olen työskennellyt sen kanssa suurimmassa hiljaisuudessa, niin ettei kukaan ole siitä mitään tietänyt, ja ilokseni ja kummastuksekseni näen tänään sen olevan katsottu ansainneeksi akateemian suuren hopeamitalin."
Samassa tuli kreivinna esiin, kummastellen mihin toiset olivat joutuneet; nähdessään korkokuvan, joka esitti hänelle niin tärkeää tapahtumaa, tulivat kyyneleet hänen silmiinsä. Sydämellisen lämpimästi tarttui hän nuoren taiteilijan käteen, pyytäen hänen mitä pikimmin muodostamaan sen marmoriin hänelle; liikuttavine muistoineen olisi se oleva suurimpana koristuksena hänen huvilassaan. Tämän lupasi taiteilija mielihyvällä; hymyillen sanoi hän sen olevan suurimman tilauksen mitä hän oli saanut, ja toivoi sen olevan useampien muiden enteenä; "mutta", jatkoi hän, kääntyen neiti Edelstedtiin, "alkuperäisen olen aikonut täti Eleonorelle, jos tahdotte sen pitää hyvänänne; teillekin, joka olitte tämän pienen löytölapsi-raukan äitinä ennenkuin hän oli niin onnellinen että löysi oman äitinsä, saattaa tämä muistorikas tapaus olla miellyttävä. Neiti Angela on useammat kerrat ollut mallina minulle; nyt on hän sen tehnyt tietämättänsä!"
Neiti Edelstedtin liikutetulla sydämellä kiittäessä tästä kalliista lahjasta, seisoi Angela hiljaa ja miettivänä kuvan edessä; äkkiä sanoi hän ikäänkuin unelmasta heräten:
"Niin, se on kaunis, sangen kaunis, mutta yhtä puuttuu vielä, ja sen täytyy teidän luvata minulle lisätä siihen."
"Ja se on?" kysäsi Alpi.
"Saatte asettaa sen alle tämän kirjoituksen:
"On linna luja Jumala; Kaikessa hädäss' auttaja."
"Nämät ovat ne sanat, jotka aallot minulle lauloivat, ollessani kaikkien ihmisten hylkäämänä, ja kuinka ovatkaan nämät sitte toteutuneet! Ne tulevat olemaan mielilauseenani koko elinikäni."