Jälleennäkeminen.
Tohtori Edelstedtin kolmekuukautinen virkavapaus oli jo lähellä loppuaan. Sekä hänelle että sisarellensa oli tämä aika ollut sanomaton nautinto, sinä aikana oli sisaren terveys niin suuresti parantunut, ja jokapäiväinen seurustelu kreivinna d'Osoglion kanssa, sekä kaikki se viehättävyys ja jalous, jota olivat nähneet hänen ja Angelan seurassa, oli vieläkin enemmän lisännyt tätä nautintoa.
Mutta nyt tuli tuo surullinen hetki, jona heidän piti erkaantuman. Neiti Edelstedt saattoi tuskin nähdä Angelaa saamatta kyyneliä silmiinsä; tuo nuori tyttö, joka hänen johdannollaan oli alkanut kehittyä niin sopusointuiseksi kokonaisuudeksi, oli tullut hänelle äärettömän rakkaaksi, ja tytön saavuttamaa tilaa hänen sydämessään olisi tuleva vaikeaksi täyttää, mutta kuitenkin hylkäsi hän kaikki rukoukset, joilla kreivinna ja Angela ahdistivat häntä, jäämään heidän luokseen seuraavaksi talveksi. Hänen veljensä oli hänelle lähin ja rakkain maailmassa. Olla hänen luonaan sulostuttaakseen hänen elämäänsä niinä lyhyinä välihetkinä, jotka hän saattoi omistaa perhe-elämälle, oli neiti Edelstedtin suurin ilo, ja hän tiesi sen olevan veljellensäkin suuren arvoisen; he olivat aina niin yhden mieliset; ravintola-elämä, jonka niin monta nuorta miestä parhaana pitää, oli tohtorille vastenmielinen, ja sisar oli sydämessään päättänyt ett'ei milloinkaan häntä jättäisi niin kauan kuin terveys ja voimat riittivät; siis pysyi hän tässä päätöksessään, niin houkuttelevaa kun se hänelle muuten olikin suostua kreivinnan kutsumukseen. Tämä oli kuitenkin luvannut myöhempään suvella käydä heitä katsomassa Ruotsissa, ja tällä hauskalla toivolla vastaiseksi erkanivat ystävämme toisistaan. Raskaalta tuntui Angelasta nähdä heidän lähtevän; hän oli kyllä onnellinen rakkaan äitinsä kanssa ja koetti hellällä huolenpidollaan palkita hänelle kaikki ne surulliset vuodet, jotka äitinsä oli yksinäisyydessään viettänyt, mutta hän oli myöskin niin kiintynyt näihin ystäviinsä, jotka hänen turvattomana lapsena olivat hoitoonsa ottaneet, ja suuntaneet hänen mielensä elämän korkeampaa päämäärää kohden, että kyyneleensä tulvasivat alas poskille hänen kuiskatessaan heille viimeiset jäähyväisensä.
Mutta hänen äitinsä suuteli pois nuo kirkkaat pisarat, sanoen: "rakastan sinua, lapseni, vieläkin enemmän sentähden että niin paljon pidät näistä jaloista ihmisistä. Emme koskaan saata olla heille kylliksi kiitolliset siitä, mitä ovat meille kummallekin tehneet!"
Oli muuan päivä heinäkuussa, kun tohtori Edelstedt ja hänen sisarensa saivat ilon Ruotsissa omassa kodissaan vastaanottaa rakkaat matkustajansa. Angelasta tuntui unelmalta muistellessaan sitä päivää, jona hän sinne kannettiin, niin sairaana ja kurjana, Pajatsoraukan yksinkertaisesta yliskamarista ja piti tulleensa toiseen maailmaan, jossa jalommat henget häntä ympäröivät ja hoitivat. Kuinka olivat kaikki siitä muuttuneet! Mutta koko hänen entinen elämänsä, koetuksineen ja kärsimyksineen, oli aivan kuin taulu levittynä hänen muistissaan, ja ensimäinen, jota hän kysyi, oli hänen isänsä, eli isänään pidetty, Juho Bryngelson. Oliko hän vielä vankina tahi missä hän oli? Mutta tohtori Edelstedt vastasi että hänellä siitä asti, kun he kotiin tulivat, oli koko ajan ollut niin kiire että hänen oli ollut mahdoton tiedustella häntä; kuitenkin koettaisi hän hankkia tietoja ensitilassa. Luutnantti Holmers tulisi pian sinne ja hän voisi heille tästä antaa tiedon. Tähän oli Angelan tyytyminen, vaikka hänestä tuntui, ett'ei tohtori nyt ollut oikein kaltaisensa.
Parin päivän perästä aikoivat he tehdä pienen huviretken vaunuissa, näyttääksensä kreivinnalle lähiseutuja ympäristöllä. Tohtori oli hankkinut itselleen muutaman tunnin joutilasta aikaa, ja hauskalla mielellä lähtivät he menemään. Tie johti hymyilevien laaksojen ja viljavien kenttien lävitse, missä ruis oli kellastumassa ja apila levitti punaisen tuoksuvan vaippansa. Kuljettiin Ekepyyn sivuitse, sillä Elgenströmin perheestä ei ollut ketään kotona; he olivat kaikin matkustaneet johonkin kylpypaikkaan.
Vähitellen tuli seutu autiommaksi ja jylhemmäksi, kalliot saivat harmaan, pyöreämäisen saaristoluonteen, ja muutamassa tienkäänteessä saivat he äkkiä nähdä meren. Angela hämmästyi, sillä hän ei luullut sen olevan niin lähellä heitä. Nyt kulkivat he pienen kalastuspaikan sivuitse, jonka pienet punaiset tahi harmaat huoneet olivat hajallaan kalliolla, tahi ikäänkuin kohoutuivat merestä, ja kiville oli ladottu pitkiä kiemuroita kuivattavia kaloja, jotka täyttivät ilman hyvin vastenmielisellä löyhkällä.
Sitte tulivat he eräälle paremmin suojassa olevalle paikalle, jossa muutamat tammet levittivät merituulien typistämiä oksiaan pienen töllin ylitse, jonka akkunat olivat hopeakirkasta lahtea kohden. Edustalla istui harmaatukkainen ukko kutoen verkkoa, ja hänen vieressään seisoi pitkä nuorukainen, myöskin askaroiden jonkun kalastuskapineen kanssa.
Vähän matkan päässä tuvasta pysähtyivät vaunut ja seurue lähti ulos. Naiset asettautuivat ruohostoon, mutta tohtori Edelstedt tarttui Angelan käteen, vieden hänen vähän erikseen.
"Tunnetko tuota ukkoa, Angela?" sanoi hän.