Tyttö katsoi kysyväisesti häneen.
"Hän on Juho Bryngelson, kasvatusisäsi, jos siksi saan häntä kutsua. Kreivinna d'Osoglio on pyytänyt minua pitämään huolta että hän saisi suotuisat päivät vanhuudessaan, päästyänsä vankeudesta. Minä arvelin että hän parhaiten viihtyisi meren rannalla; hän on kai jo unohtanut vanhan salakuljetustoimensa, ja sitäpaitsi ei ole täällä mitään tilaisuuttakaan siihen. Ostin siis tämän pienen mökin ja veneen hänelle; muuan tänne muuttanut nuori sukulainen auttaa häntä, ja ukko näkyy kyllä hyvin voivan. Nyt laskeumme me tähän viheriään ruohostoon siksi aikaa, kun sinä menet hänen luoksensa puhelemaan hänen kanssaan."
Vapisevin askelin meni Angela istuimen viereen, jossa vanhus istui; tuskin hän tunsikaan enää häntä, niin paljon oli hän vanhentunut siitä kun he viimeksi tapasivat toisensa; hänen tukkansa oli tullut jääharmaaksi, silmät näyttivät himeiltä ja kuoppaisilta, ennen niin voimakas vartalonsa oli kyyristynyt kokoon, verevät ahavoittuneet kasvonsa olivat keltasen vaaleat, häntä ei voitu enää kutsua Mustaksi Jussiksi.
Silmänräpäyksen seisoi Angela hänen edessään; mutta hän katsoi alas verkkoonsa, eikä huomannut häntä.
"Isäni", sanoi Angela sitte matalalla äänellä, "ettekö enää tunne Elsaanne?"
" Minun Elsaani", mutisi ukko, "missä hän on? Häntä ei ole milloinkaan ollutkaan. Ja minä pidin kuitenkin hänen niin rakkaana. Se oli julmasti, hyvin julmasti tehty, niin pettää minua."
"Niin se oli todellakin. Mutta Elsa löytyy kuitenkin ja vaikka hän on saanut toisen nimen, on hänellä kuitenkin jälellä sama sydän. Isä, ette saa hyljätä häntä. Katsokaa minua, minähän olen teidän Elsanne; vaikka olenkin tullut vähän suuremmaksi ja voimakkaammaksi, vaikka vaatteeni ovat hienommat, eihän se mitään tee; olen kuitenkin sama Elsa."
Silloin vasta katsahti vanhus ylös hänen kasvoihinsa, kuitenkin oli katse lakastunut ja välinpitämätön. Mutta kun hänen luonaan oleva pitkä nuorukainen tuli esiin, sanoen: "niin, toden tottakin on tällä hienolla neidillä ihan täsmälleen meidän Elsamme silmät!" ja Angela huudahti: "orpana Kalle! Se onkin hyvä että hän tulee auttamaan isää", niin näytti ukon katse vähitellen kirkastuvan, hän otti tuon pienen pehmeän käden silmänräpäykseksi omaan kovaan käteensä, mutta antoi sen kohta pudota, otti lakin päästään, sanoen: "melkeinpä unohdin että olen ollut kurja linnanvanki ja että te olette ylhäisen kreivin tytär, — mutta sinä olit kuitenkin kerran minun Elsani, minun oma, rakas Elsani!" huudahti hän kiivaasti, kurottaen käsiään häntä kohden, ja nuori tyttö heittäytyi tulvaavin kyynelin ukon rinnoille.
Kun he olivat vähän tyyntyneet, kertoi ukko tytölle kuinka hänen käyntinsä olivat olleet ikäänkuin auringon säteitä hänen pimeässä vankilassaan; ne olivat estäneet hänen mielensä kokonaan villiytymästä; hän oli lukenut hänen lähettämiään kirjoja, koska ne tulivat häneltä, huolimatta toverien pilkasta ja ilkkunaurusta; vihdoin olivat tohtori Edelstedt ja saaristokersantti Holmers toimittaneet, että hän saisi olla eri huoneessa sen lyhyen ajan, minkä hänen vielä täytyi siellä olla. Mutta kun tohtori ja hänen sisarensa tulivat kotiin Italiasta, kävivät hänen luonaan hänen yksinäisessä vankilassaan ja kertoivat hänelle koko jutun hänen oman lapsensa kuolemasta, Elsan ajautumisesta maalle laivahylystä, kuinka hänen oma vaimonsa ja kälynsä olivat Elsan asettaneet hänen kuolleen lapsensa sijaan, kuinka tämä kaikki oli tullut ilmi ja kuinka Elsa lopuksi oli löytänyt oman äitinsä, rikkaan kreivinnan, niin tuntui hänestä kuten toivon viimeinen ankkuri olisi häneltä otettu, kuten olisi hän menettänyt kaiken ilon elämässään; sillä hänellä oli viimeisinä aikoina, ruvettuansa parempia ajattelemaan, aina ollut lempiunelmanaan, että hän ja Elsa yhdessä asuisivat jossakin pienessä töllissä, jossa hän olisi koettanut saattaa hänen elämänsä iloisammaksi kuin ennen tuolla jylhässä Svartviikissä. Nyt oli kaikki tämä turhaa, mutta kuitenkaan ei hänellä suinkaan ollut mitään valittamisen syytä, sillä kreivinna oli ollut niin erinomaisen hyvä ja lahjoittanut hänelle tämän pienen asunnon, jonne hän kohta vankilasta päästyään oli muuttanut, ja oivallisen veneen. Ja Kallekin, tuo hyvä poika, joka aina oli ollut uskollinen, oli muuttanut hänen luokseen auttamaan häntä, mikä olikin varsin oikein, sillä ei hän enää nähnyt eikä kuullutkaan niin hyvin kuin ennen. Näin tuli siis olo hänelle vähän hauskemmaksi, kuin jos hän olisi aivan yksinään oleskellut. Nyt tuntui hänestä niin hyvältä, nähtyään ettei Elsa, sillä siksi saisi hän kai vieläkin häntä kutsua, ollut häntä kokonaan unohtanut ylhäisten sukulaistensa vuoksi.
"Ah, ei", sanoi Angela, "kuinka saatoitte luulla sen olevan mahdollista? Ja te, Kalle, teette sangen hyvin hoitaessanne vanhaa isää; siitä on Jumala teitä siunaava." Tyttö tarttui niin ystävällisesti nuorukaisen käteen, että hän punastui ilosta. "Minä pyydän äidiltä lupaa saada lähettää teille hyviä kirjoja, joita teidän on hauska lukea isälle, ja muutamia muita pieniä tavaroita, jotka voivat saattaa huoneenne vielä hupaisemmaksi. Mutta kas, tuolta tuleekin äiti itse tädin ja tohtorin kanssa. Oi, rakas äiti, hyvät ystävät, kuinka olen kiitollinen kaikesta mitä olette tehneet isäraukalle."