Ja salakuljettajat sousivat jokainen hiljaisesti kotiinsa, Mustan Jussin mennessä vanhaan merirosvotupaan.
TOINEN LUKU.
Kylässä.
Seuraavana päivänä sai Elsa mennä läheisimpään kylään viemään kaloja. Muuten oli äidillä tapa käydä siellä joskunaan, että ihmiset luulisivat heidän ainoastaan harjoittavan kalastusta, jonkun muun, vähemmän luvallisen käsityön asemesta. Mutta tänäpänä oli vanhemmilla muuta tekemistä, jonkatähden Elsa lähetettiin yksin, vieden mukanansa korin, niin suuren kuin hän voi kantaa. Hän oli sangen harvoin käynyt kylässä, eikä koskaan yksinänsä; kyllä se hänestä oli hauskaa, mutta hän oli myöskin vähän murheellinen että noin koettaa onneansa omin päin.
Tie oli jokseenkin pitkä ja syrjällinen; toisella sivulla kohosi rivi paljaita kallioita, joiden rinteiden välistä siellä täällä nähtiin vivahdus merestä; toisella puolella sijaitsi huonosti viljeltyjä peltoja, joissa harvan kauran tai ohran melkein tukahduttivat ohdakkeet, ja hävinneet aidat tuskin eroittivat laihoja maatilkkuja toisistansa. Pitkän ajan tuskalla ja vaivalla käytyä tuli Elsa vihdoinkin raskaine taakkoineen perille kylään ja asettui aukealle ruohoiselle paikalle, joka kävi torista ja jossa muutamia talonpoikia seisoi rattaittensa vieressä ja akat kävivät ympäri ja tekivät kauppaa.
"Katso tuolla on tosiaankin tuo pieni kalastajantyttö Svartviikistä," sanoi Maijaäiti naapurieukollensa. "Minä kyllä olisin tarvinnut vähän kaloja, mutta minä en huoli ostaa mitäkään siltä väeltä; siellä pitäisi käydä vähän niin ja vähän näin, eikä sitä voi tietää miten heidän kalansa vaikuttaisi."
"Ne ovat ne jotka asuvat siinä tuvassa, jonka ympärillä aaveita nähdään", sanoi Anna Leena. "Hui, hui, paras on, ett'ei ole missään tekemisessä heidän kanssansa."
Ja akat kävivät edemmälle; mutta vaikutus heidän sanoistansa jälelle. Kukaan ei tahtonut ostaa Elsa raukan kaloja, huolimatta siitä liikuttavasta rukouksesta, joka näyttäytyi hänen kauniissa, tummissa silmissänsä, joita vähä vähältä himmensi kyyneleet, jotka hän tuskalla sai pidätetyksi. Vihdoin tuli kievarin isäntä, jonka pidettiin omaavan "vahvan sielun", ja joka juuri oli saanut vieraita, jotka välttämättömästä tahtoivat tuoreita kaloja, ja hän osti koko Elsan kalavaraston. Kovin iloiseksi tuli hän nähdessään korinsa tyhjänä ja pienen nahkakukkaronsa rahoista pinnoitettuna. "Mutta voi", ajatteli hän, "jospa joku olisi puhunut yhdenkin ystävällisen sanan minulle, kuten tekevät muille lapsille!"
Samassa aukeni kouluhuoneen ovi, ja suuri lauma iloisia koululapsia tuli reuhaten hänen sivutsensa; mutta kukaan ei tervehtinyt, he juoksivat pienelle ruohokentälle, joka yhdellä puolella muodosti torin rajan. Siellä alkoi osa sitoa seppeleitä niityn kukista, muutamat tanssivat ympyrässä, toiset juoksivat leskisillä, mutta kun Elsa tuli heidän tykönsä ja nyykäytti päätänsä ystävällisesti ja tahtoi kysyä saisiko hän olla mukana hetkisen, kääntyivät he arasti hänestä, tai loivat epäileviä katseita tyttö raukkaan ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: "mitä sinulla, joka tulet tuolta aaveiden pesästä, on tekemistä meidän kanssamme?"
Silloin läksi Elsa raukka pois ja istui muutamalle kivelle, jossa kukaan ei voinut nähdä häntä, ja itki katkerasti.