Selvisikö Lucienille tällä hetkellä, että hän tuskin ollenkaan puhui, saiko hän äkkiä varmuutensa takaisin, ihmetyttikö häntä tuo pöydän muoto niin paljon, ettei hän voinut olla tekemättä huomautusta, vai tahtoiko hän jollakin sutkauksella näyttää itsensä toisessa valossa? Sitä en tiedä. Totta vain on, että talousapulainen oli tuskin poistunut, kun hän ivalliseen sävyyn lausui seuraavat sanat:
»Tuo pöytä ei ole kovin korkea!»
Istuin silloin pianon edessä jakkaralla, joka ei enää pyöri, jalat polkimiin päin. Katsahdin Jeanneen. Hän oli jäykistynyt, kuten arvasinkin. Käsitin hänen olevan huonolla tuulella.
Jeanne oli ostanut tuon pöydän, jotta sali, joka hänen vuokratessaan tämän kalustetun huoneiston näytti epäystävällisen kolealta, kävisi kodikkaammaksi. Hän oli itse muovaillut varjostimet ja pyöreän töyrytuolin, jolla hän epämukavasti istui. Hän nimitti tätä huoneistoa kodikseen. Hän oli halunnut puolikorkeat ikkunaverhot ja makuuhuoneeseen sähköyölampun. Hän koetti muutella joitakuita kapineita, vaikka se häiritsi mukavuuttammekin, antaakseen aavistuksen naisen läsnäolosta. Niinpä Lucienin huomautus loukkasikin häntä tuntuvasti.
»Mitä tarkoitat, Lucien?»
Uunia ja pianoa pitkin, jotka molemmat näyttivät mustalta marmorilta, kulki samoja heijastuksia. Kaasuhalko, joka oli juovikas kuin korallinhaarat, oli käynyt ruusunpunaiseksi. Pihalta tuleva kalpea hohto valaisi huonetta.
Lucien ei vastannut. Hän oli tajunnut, että hänen huomautuksensa oli vihlaissut. Hänen kasvonsa olivat jäykät, kyynärpäät puristetut ruumista vasten.
Jeanne nousi. Hän toi vieraalle kupin kahvia.
Lucien ei tahtonut sitä ottaa.
»No, Lucien, mikä sinua vaivaa? Ota kuppi käteesi.» Hänen piirteensä höltyivät. Hän tarttui kuppiin niin kömpelösti, ettei Jeanne tiennyt, millä hetkellä päästäisi sen irti. Sitten hän aluksi maistellen ja sen jälkeen yhdellä kulauksella joi kahvinsa.