* * * * *
Vaikka ulkona vielä oli valoisaa, alkoi salissa jo tulla pimeä. Jeanne oli poistunut. Talousapulainen ei viipyisi enää kuin neljännestunnin.
Nojatuolissa istuva Lucien ei hievahtanutkaan. Lämmittänen »halko» oli yhä koskematta. Keveä huuru himmensi ruutuja.
Emme vaihtaneet sanaakaan. Hän ei ollut noussut senjälkeen, kun astuimme vierashuoneeseen. Istuen kyynärpäät tuolinsa käsinojien varassa hän ei ollut lakannut tarkkaamasta kaikkea.
»Sinun olisi ehkä aika lähteä jo kotiisi.»
Hän säpsähti. Hänen suunsa aukeni raolle. Hänen tuettomat huulensa vavahtelivat. Hänen kulmakarvansa kohosivat ja rypistyivät vuorotellen, silmien kertaakaan sulkeutumatta.
Hänen katseessaan kuvastui sellainen hätä, että äkkiä muistin hänen tilansa.
Nousin seisaalle. Hän väijyi kaikkia liikkeitäni. Astuin hänen luokseen.
»Lucien!»
Hän puristi sormensa ristiin niin tiukasti kuin voi, jottei niiden väliin jäisi minkäänlaista rakoa. Sitten hän keskeytti tuon hommansa. Hänen kätensä erkanivat. Sormet vielä erillään, vaikkei hän sitä aavistanut, hän katseli minua.