»Sinä et voi jäädä tänne. Tämä ei ole minun kotini.»
Hän ei näkynyt kuulevan tai käsittävän. Ikäänkuin ei ketään olisi huoneessa, hän loi silloin tällöin silmäyksen veistokoristeiselle pöydälle.
»No niin, tule nyt.»
Tartuin hänen käteensä. Vaikka se oli omaani isompi, tahdoin nostaa hänet seisomaan kuin nurmikolla istuvan Jeannen.
Hän suoristautui ja irroitti itsensä hiljaa.
»Ethän ole tosissasi, Lucien. Sinun täytyy lähteä kotiisi. Minä tulen sinua tervehtimään huomenna iltapäivällä.»
Hän kuunteli minua tarkkaavaisesti. Hänen leukapielensä vapisivat liitoksissaan nahan alla.
»Tuletko varmaan?»
»Sen lupaan.»
Rauhoittuneena hän nousi. Sitten vein hänet eteiseen.