Salin ovi oli jäänyt raolleen. Sieltä nähtiin säteittensä ympäröimä halko. Sen lämpö seurasi meitä. Nähtynä näin etäämpää huone näytti perin kodikkaalta puolihämärässä.
Äkkiä, minun ehtimättä häntä pidättää, hän palasi saliin.
»Täytyyhän sinun käsittää, että on myöhä, Lucien.»
Hän oli istuutunut samaan nojatuoliin, käsivarret tuettuina samaan tapaan, ja pannut säärensä ristiin, jotta minun olisi vaikeampi nostaa hänet pystyyn.
»Sinun täytyy lähteä täältä, Lucien. Minä käyn luonasi huomenna.»
Hän ei tahtonut lähteä. Hän olisi jäänyt tänne ainaiseksi. Hän pelkäsi olla yksinään.
Suljin lämmittimen, niinkuin teatterissa sammutetaan kaasuliekit. Avasin ikkunan, vedin verhot syrjään ja kannoin kupit keittiöön, kaikki samassa kädessä, jotta voin avata ovet.
Palattuani hän nousi, astui jonkun askeleen, pysähtyi.
»Täytyykö minun siis lähteä, Armand?» kysyi hän.
»Täytyy kai. Tulee yö.»