Hän lähestyn minua. Silloin arvasin, että hän oli puhkeamaisillaan itkuun. Puristettujen huuliensa takana hän puri kieltään. Hän tarttui käsivarteeni, puristi sitä kaikin voimin. Hänen päänsä kallistui. Hän piti päällystakkiaan niin nurinkurisesti, että taskut avautuivat lattiaa kohti. Hän jäi siihen asentoon muutamaksi sekunniksi olkapäähän! nojaten.
Sitten hän jonkun päätöksen vahvistamana astui taas eteiseen.
»Näkemiin, Armand!»
Portaitten tasanteella hän kääntyi ja kurottausi katsahtaakseen vielä minun taakseni. Hän olisi uudestaan yrittänyt tunkeutua huoneistoomme, jollen olisi sulkenut häneltä tietä.
Nyt hän mietti, katsellen askelmia.
»Huomiseen! Minä tulen varmasti, Lucien.»
Suljin oven. Kuuntelin. En kuullut hänen astuvan alas. Avasin uudestaan. Hattu työnnettynä syvälle päähän, jottei se putoaisi, hän veti päällysnuttua ylleen. Hän ei nähnyt minua. Työnsin oven taas hiljaa kiinni.
KOLMAS LUKU
Kello neljän tienoissa iltapäivällä lähdin lupaukseni mukaan Lucienin luo. Jeanne oli veljensä luona. Hän viipyi mielellään myöhään. Minä olin vapaa päivälliseen asti.
Oli samanlainen ilma kuin eilenkin. Viikon päivät oli sinisellä taivaalla joka aamu ollut sama valkoinen juova, joka keskipäivän tienoissa haihtui. Joka aamu, tuokiota aikaisemmin kuin eilen, koska vuosi oli alullaan, esiintyi aurinko minkään pilven sitä verhoamatta.