»Jää sinä vain.»
Hän haukotteli niin pitkään, että sylkipisara valahti suusta. Aurinko kultasi ikkunalautaa. En tiennyt, aikoiko se vasta paistaa vai oliko se jo poistumassa.
Käsi edellään kuin kuvapatsaina Lucien sukelsi vuoteesta pään puolitse, ikäänkuin makuusäkistä, jottei saattaisi sitä epäjärjestykseen. Hänen säärissään oli vielä sukkien kuminauhojen jäljet. Hän veti housut jalkaansa vuoteella seisten, jotteivät lahkeet laahaisi kivipermannon vaaleassa tomussa. Sitten hän hyppäsi lattialle ja käveli avojaloin edestakaisin huoneessa, vältellen tuoleja, jottei loukkaisi itseään.
Olin istuutunut ikkunan ääreen, jota en tohtinut avata, koska Lucien oli alasti vyötäisiin asti. Sodassa kylkeen saadun haavan arpi, jonka hän oli kaksi vuotta sitten minulle näyttänyt paljastamalla vain sen kohdan, näytti nyt pienemmältä keskellä hänen vartaloaan. En voinut hellittää siitä silmiäni. Lucienin kanssa jutellessani olin sitä usein ajatellut. Se loitonsi minua hänestä. Nyt, kun näin sen niin selvästi, kun tunsin sen paremmin, Lucien oli minua lähempänä.
Hän peseytyi, pitäen silmiään kiinni, jottei saippua niitä kirveltäisi, ja päätänsä suorassa, jottei vesi tunkeutuisi korviin. Hänen hiuksensa olivat pörrössä. Hän veti jakauksen kammalla, jonka toiselta sivulta puuttuivat piikit.
»Minä tulin sinut yllättämään.»
Hän kääntyi saippua kädessä, sitä puristamatta, jottei se luiskahtaisi hänen sormiensa välitse.
»Minut yllättämäänkö?»
»Niin, halusin tavata sinut jälleen sen jälkeen, mitä eilen puhuimme.
Minä en ollut kohtelias.»
Hän ei muistanut. Hän etsi lähtökohtia.