Tähän asti olin pitänyt hatun päässäni. Nyt paljastin pääni.
KUUDES LUKU
Lucien vilkaisi oveen juuri kun kolkutettiin uudestaan ja kovemmin, ikäänkuin luultaisiin hänen vielä nukkuvan.
Hän epäröi kahistella.
Hän ei hievahtanut, jottei lukonreiästä näkyvä välähdys antaisi häntä ilmi.
Oli kulunut yhtä pitkä aika kuin kahden ensimmäisen kolkutuksen välillä. Kaiketi kolkutettaisiin uudestaan hiukan myöhemmin.
Kaksi varjoa, joista katse ei voinut saada selkoa, liikkui oven alla.
Ehkä siellä oli kirjeenkantaja, ja vaistomaisesti etsin jo silmilläni mustetolppoa.
Minut valtasi samanlainen pelko kuin huoneissa, joiden ikkunat eivät ole lähellä vesikourua ja joista ei voisi tulipalon sattuessa päästä ulos.
Kolkutettiin taas, tällä kertaa nyrkillä ja kovemmin kuin äsken.