Lucien kumartui minua kohti. Hänellä oli tapana puhua toisen korvaan. Siksi, että maailma oli hänet hyljännyt, hän tunsi vaistomaista tarvetta vaikuttaa itse aistimiin. Milloin hän näytti minulle esinettä, pani hän sen niin likelle silmiäni, että näin sen huonosti. Kun hän käski minun haistella jotakin tuoksua, toi hän sen niin lähelle, että olin liata nenäni, vaikkei hänellä silti ollut vähääkään aikomusta tehdä minulle kepposta.
»Siellä on sisareni Marguerite. Avaanko minä?»
Se ihmetytti minua. Tähän asti en ollut tiennyt, että hänellä oli sisar. Hän ei ollut minulle koskaan sitä maininnut. Luulin, ettei hänen luonaan käynyt ketään.
»Tietysti sinä avaat.»
Hän kiersi avainta yhden ainoan kerran. Minun tapaani hän ajatteli, että yksi ainoa avaimenkierros sulkee oven yhtä hyvin kuin kaksikin.
Oven takaa tuli näkyviin nuori tyttö.
Minut nähdessään hän epäröitsi astua sisälle. Hän piti kättään ovenrivassa. Oven liikkumismahdollisuus oli liian yksitoikkoinen, jotta se olisi voinut sopeutua häntä kiusaaviin ajatuksiin. Kuitenkin hän veti ja työnsi sitä edestakaisin, vitkastellen luottamuksen ja pelon vaiheilla.
Vihdoin, koska olisi ollut hupsua lähteä tiehensä, hän astui huoneeseen, työntämättä ovea kovin kiinni, koska hän varmaankin oli tottunut pujahtelemaan.
Hän pysähtyi sitten jyrkästi. Hänellä ei ollut käsilaukkua. Hänen kätensä etsivät turvaa hameentaskuista, jotka olivat liian pienet, niinkuin taskut kaikissa naisten puvuissa. Hänen hiuksensa, joissa ei näkynyt kampoja, olivat iän mukana tummentuneet. Mikään ei ollut voinut poistaa hänen kasvojensa punatäpliä, pienentää hänen nenäänsä, laajentaa hänen kirkkaita silmiään, pitentää hänen painunutta leukaansa, joka jätti alahuulen tuettomaksi.
Hänellä oli viitta, jonka olkasaumat ulottuivat käsivarsiin asti, jonka liian taipuvat, taaksepäin käännetyt hihanreunukset verhosivat hänen kätensä, kun hän ne sulki, ja jonka napit pistivät paljaina napinrei'istä esille.