»Sinä et ilmoittanut minulle tulostasi», virkkoi Lucien.
Hän näkyi unohtaneen läsnäoloni. Margueriten edessä hän oli muuttunut hyökkääväksi ja häijyksi, häikäilemättä esiintyen toisenlaisena minun nähteni.
Minusta tuntui hetkisen, että hän oli teeskentelijä, koska hän minulle, joka olin saapunut ilmoittautumatta, kuten hänen sisarensakin, ei ollut lausunut mitään moitteen sanaa. Mutta sitten uskoin sen johtuvan ystävyydestä, jota hän minua kohtaan tunsi.
Marguerite ei vastannut. Hänellä oli mukanaan vain nenäliina, jota hän mytisteli niin, että se olisi jäänyt palloksi, jos hän olisi sen laskenut kädestään.
Lucien oli lopettanut pukeutumisensa. Nuppineula sulki hänen kauluksensa. Taaksepäin työnnetty hiussuortuva oli kuin pieni töyhtö, jota hän toisinaan tasoitteli kädellään.
Kello oli täsmälleen kaksitoista, niin täsmälleen, että osoittimet näkyivät liittyneen yhteen.
Marguerite vilkaisi tavantakaa vuoteelle, pukeutumispöydälle, kaikkeen siihen, mitä hänen olisi tullut järjestää, jos hän olisi asunut tässä huoneessa.
Kaikki kolme pysyimme liikkumatta, rohkenematta kävellä, jottemme nolostuisi.
Lucien halusi avata ikkunan. Kun se kävi hankalasti, suutahti hän. Marguerite, pienempi ja keveämpi kuin minä, odotti hyvää sanaa. Hän ei ollut hievahtanut paikaltaan senjälkeen, kun hän astui sisälle, jottei hänen vierailustaan jäisi jäljelle muuta kuin se tosiasia, että hän oli käynyt. Koska näkyi selvästi, että hän oli tehnyt päätöksen, oli hän hämillään. Lasten lailla hän pelkäsi, että olosuhteet, joita hän nuoruutensa vuoksi ei voinut edeltäpäin arvata, paljastaisivat hänen yksinäisyytensä ajatukset.
Äkkiä Lucien tiuskaisi hänelle: