»Minä olen sinulle jo sanonut, etten halua sinun käyvän täällä minulle ensin ilmoittamatta. Seuraavalla kerralla en avaa sinulle. Sinä olet kuitenkin itsepäinen. Nyt sinun ei auta muu kuin lähteä. Näethän, että olen herrasmiehen seurassa.»
Tyttö loi silmänsä maahan. Hän oli pannut kätensä ristiin vatsansa kohdalle. Minun teki mieleni puuttua asiaan, mutta en tohtinut, sillä minusta näytti, että Lucien, joka osoitti suuttumustaan sisarensa häikäilemättömyydestä, jotta minun olisi mahdoton ryhtyä häntä puolustamaan, pelkäsi minun lausuvan jotakin.
»Minä olen saanut kyllikseni… Mene.»
Tällä kertaa Marguerite säpsähti. Hänen kätensä heltisivät toisistaan. Hänen poskiensa odottamattomasta muodosta arvasin, että hän itkua pidättääkseen puri tahallaan kieltään mahdollisimman läheltä kärkeä, missä se on herkin.
En voinut kauemmin hillitä itseäni, vaan lähestyin tyttöä. Se hämmästytti häntä niin, että hän lakkasi puremasta kieltään ja hänen ylähuulensa kohosi hiukan, paljastaen vain isoimmat hampaat. Sitten hän liitti kätensä jälleen yhteen ja pisti ne hitaasti hihoihinsa, ikäänkuin piiloon.
»Jääkää kuitenkin; kyllä tämä asia järjestyy kuntoon.»
Hän katseli minua silmät suurina. Mikään punoitus ei verhonnut niiden tuoreutta. Ne tuijottivat ikäänkuin vedestä. Selväpiirteiset, ruusunväriset kulmat eivät ulottuneet valkoiseen kohtaan.
Hän käänsi päänsä. Lucien oli sijoittunut välillemme. Kun Margueriten ja minut erotti vain askel, kosketti hän meitä kumpaakin.
»Puolustatko sinä häntä?»
Heti käsitin, että hän aikoi vedota perheoikeuksiinsa, että ne olivat pyhät ja että pitemmälle menemällä olisin päästänyt hänessä valloilleen mahdollisten näkijäin silmissä oikeutetun kiukun.