»En suinkaan, Lucien.»
Hän jatkoi kuitenkin:
»Minä olen hänen veljensä. Minä tiedän paremmin kuin kukaan muu, kuinka häntä on kasvatettava.»
Hän tarttui käsivarteeni, kallistuen puoleeni, ja kuiskasi kahden askeleen päästä korvaani:
»Jätä hänet rauhaan.»
* * * * *
Lähdimme ulos. Lucien oli pannut hattunsa kallelleen. Hän laskeutui portaita myöten kädet taskuissa, ikäänkuin olisi jo ulkona.
Oli entistä kylmempi. Aurinko oli kadonnut. Taivasta peitti sumu, jossa, kun sitä kauan silmäili, havaitsi valkoisia joka suunnalle kulkevia rakoja.
Muutamia taloja sivuutettuamme jouduimme erään kahvilan kohdalle. Astuimme sinne. Pyöreässä pylväässä riippui kalenteri. Vain jokin osoitekirja oli tarjoilupöydällä. Vaikka oli päivä, huomasin, ettei salia illalla valaistu sähkövalolla.
Asetuimme lattiaan kiinniruuvatun marmoripöydän ääreen. Sitä ei voinut siirtää nurkemmaksi. Istuuduin likelle ikkunaa, nojaten sitä vasten vain silloin tällöin.