Uutimien lävitse näytti katu valkoiselta ikäänkuin olisi satanut lunta. Joka minuutti suhahti linja-auto ohi aina samaan suuntaan, sillä paluumatka tapahtui leveämpää katua pitkin.
Lucien ei ollut istuutunut. Hän mietiskeli. Hän oli epätietoinen, mitä hänen tulisi tehdä. Äkkiä hän kääntyi ovea kohti, ikäänkuin varmentuakseen, että se oli hyvin suljettu. Tuokion verran hän pysyi liikkumatta. Sitten hän avasi oven, virkkaen vain:
»Minä tulen pian takaisin.»
Marguerite kutsui häntä, joka kerta heikommalla äänellä, vaikka välimatka yhä suureni. Minua ei enää ollut hänen silmissään olemassa. Hänen kätensä sulkeutuivat yhtäläisesti, ikäänkuin minun olisi ollut arvattava, kummassa oli pitempi oljenkorsi.
Puristamatta huuliaan hän puri uudestaan kieltään. Hän ei enää taistellut itkua, vaan hermokohtausta vastaan.
Ovi oli sulkeutunut itsestään.
Lucien astui ikkunan ohitse yrittämättä meitä nähdä ja riensi pistämään savukkeen suuhunsa, jotta ehtisimme todeta hänen huolettomuutensa, ja hävisi sitten seinän kohtisuoran viivan taakse.
Tyttö puristi vasempaa poskeansa kädellään. Hetkiseksi hän kätki nenänsä ajattelematta, kuinka rumilta nenättömät kasvot näyttävät. Sitten hän hermojärkytyksensä vallassa puristi sormillaan ihoaan, vieläpä kämmenelläänkin, jossa hänellä oli enemmän voimaa, ikäänkuin se riittäisi runtelemaan hänen piirteensä. Hänen hädässään ei itsensä lyöminen tai nipisteleminen enää riittänyt. Hän kävi käsiksi kasvoihinsakin, koska hän oman itsensä kera tahtoi hävittää viimeisen osan olemuksestaan, jossa vielä oli jotakin arvokkuutta.
Minä puolestani en arvannut tämän tuskan syitä. Niinpä tahdoin häneltä kysyä. Hän sopersi:
»Se lyö minua… se ei anna minulle anteeksi…»