Hän vilkui verhottomalle ovelle, ainoaan paikkaan, josta saattoi selvästi erottaa kadun.
Hän toivoi, että hänen veljensä tulisi takaisin mentyään ulos vain häntä peloitellakseen. Hän odotti Lucienia silmillään, korvillaan, liikkumattomin käsivarsin, tuntien selvästi, että heidän välimatkansa kasvoi samassa suhteessa kuin aika kului.
Hänen takaansa kuulunut askel, sellaisesta paikasta, jossa Lucien ei voinut olla paitsi jos olisi kiertänyt taloryhmän ja astunut kahvilasaliin takamyymälän kautta, sai hänet kääntymään kuin verhojen takaa vilahtavana varjona, joka kohosi puolittain ja painoi otsaansa ruutua vasten, kiukuissaan siitä, ettei voinut pistää päätänsä lävitse, ja kummastuneena, että lasin läpikuultavuus oli liian jäykkä väistyäkseen hänen kasvojensa edestä.
Olisin halunnut häntä lohduttaa. Lucien näytti minusta sydämettömältä mieheltä tuolla tavoin kohdellessaan lasta. Mutta en kuitenkaan häntä halveksinut. Hänen kovuutensa lähensi häntä minuun. Se todisti minulle, ettei hänellä ollut mitään hellää suhdetta.
Mutta Margueritellakaan ei ollut ketään. Häntä ei rakastettu. Minussa yksinään hän herätti jotakin harrastusta. Ja samalla kun toivoin, ettei Lucien palaisi, säälin Margueritea.
Tarkkailin häntä salavihkaa. Hän tajusi sen, mutta ei tohtinut minua keskeyttää kääntymällä äkkiä minua kohti.
Näin kului useita minuutteja. Hiussuortuvat, lyhyet kuin miehen, hipoivat hänen niskaansa. Hänen istuessaan oli hänen vartalonsa menettänyt jäykkyytensä. Hänen päänsä oli kumarassa. Alusliiveissä, jotka nyt pullistuivat enemmän, hartiat olivat pyöreämmät.
Äkkiä hän nousi. Hänellä oli hetkiseksi sukupuolien erilaisuudesta huolimatta veljensä ilme. Pelkäsin, että hän lähtisi sanaa sanomatta ja että minun täytyisi häntä pidättää tai seurata muutamien askelien päässä.
Mutta hän kiinnitti katseensa minuun. Se oli kirkas. Käsitin erehtyneeni.
»Lähdemmekö?» kysyin vuorostani nousten.