Hän vastasi, ikäänkuin pelkäisi joutuvansa yllätetyksi, ainoastaan pienellä päänliikkeellä, jonka merkityksen katse voi viimeisenä hetkellä muuttaa.
Ovella hän vetäytyi syrjään, jotta minä pääsisin ulos ensimmäisenä.
Ulkona juoksi lapsi. Tuuli puhalsi niin kovin, että kohotin käden hattuuni. Erään kellon osoittimet näyttivät yhtä. Kellotaulu oli tyhjä kuin kadutkin. Vaikkei aurinko laisinkaan paistanut, loivat harvalukuiset kävelijät varjon, niin keveän, että se näkyi hiipivän kadun valkohohtoisella pinnalla.
Laajassa hameessaan Marguerite käveli samassa tahdissa kuin minä. Hän osoitti minulle huomaavaisuutta, jota minun olisi tullut osoittaa hänelle. Ajatellen kuten äskenkin, että Lucien ehkä vaani häntä, hän vilkui kahviloihin ja viinitupiin, erottamatta niiden sisustaa, paitsi milloin erkanevat heijastukset paljastivat ikkunanruudut.
Halusin puhua, lohduttaa häntä, mutta en osannut muuta kuin pyytää häneltä lupaa seurata häntä. Hän ei kääntänyt päätänsäkään. Tuuli tuiversi hänen hiuksiaan, sinistytti hennot suonenjuovat hänen poskipäillään ja kallisteli hametta hänen takanaan.
»Jos niin tahdotte.»
Saavuimme eräälle torille, jonka keskeltä kohosi valkoinen kuvapatsas. Meitä valeli valovyöhyke, joka ei tullut taivaalta, mutta jota liian korkeat pilvet eivät verhonneet.
Ylhäältä putosi pisara. Toisia tuli jäljestä. Alkoi sataa.
Ajattelin huvikseni, että nämä pisarat olivat pyssynluoteja, joita mutkissa kävellen olisin voinut välttää. Yksi niistä puhkaisi hattuni, toinen jalkani.
Pölyä lenteli ilmassa, ja kun tuuli äkkiä taukosi, putosi se sateen lailla maahan.