Kiirehdimme askeleitamme. Marguerite kykeni kävelemään yhtä nopeasti kuin minä. Nyt ei satanut yhtä mittaa. Seurasimme kapeaa katua, joka oli laskettu vuoroin mukula-, vuoroin sepelikivillä. Pisaroita putoili siellä täällä kaukana lätäköistä. Vielä oli aikaa istuutua penkeille.
Olimme saapuneet vanhan majatalon eteen, jonka ovea, julkisivua koska oli maalattu uudestaan, ei voinut sekoittaa viereisen rakennuksen oveen.
Tuuli oli sulkenut jokaisen ikkunan vasemman ikkunaluukun. Laastin rippeet tahrasivat kylttiä.
Marguerite oli pysähtynyt. Hän ojensi minulle kätensä. Hän piti sitä suorassa ikäänkuin vetääkseen pois hansikasta.
»Menettekö jo kotiin?»
Hän sulki silmänsä, kallisti päätänsä ja astahti sivulle, koska yhä pidin hänen kättään. Hän oli liikutettu. Ensimmäistä kertaa vavahti hänessä nuoren tytön raikas arkuus. Silloin tunsin, ettei hän enää ajatellut veljeään. Minä, hänen asuntonsa ovella seisova mies, sain hänet hämille.
»Minun täytyy mennä sisälle.»
Hän perääntyi, käsivarsi ojossa, jotta käsi jäisi minun käteeni. Minä puristin sitä, koettaen ikäänkuin leikeissä häntä siten pidättää.
Mutta pian ei kädessäni enää ollut kuin hänen hyppysensä.
Vihdoin erään ohikulkevan vuoksi päästin hänet irti. Välillemme tuli äkkiä pitkä matka. Hän katseli minua vielä sekunnin verran. Näin hänet kiireestä kantapäähän. Hänen vapautunut kätensä liikahti sirosti, sirommin kuin toinen käsi, jota ei ollut koskaan otettu vangiksi.