Hetkellä, jona hän kääntyi ja astui taas askeleen, jupisin:
»Saisinko teitä seurata?»
Hän pujahti vastaamatta käytävään. Ennenkuin hän katosi silmistäni, näin hänen lyhentävän askeleitaan kävelläkseen yhtä nopeasti tuossa ahtaassa ja lyhyessä käytävässä kuin vierelläni kadulla.
Siirryin vastakkaiselle katukäytävälle ja liiaksi kurkottamatta, herättämättä huomiota tähystelin muutaman minuutin ajan vieraskodin ikkunoihin.
SEITSEMÄS LUKU
Samana iltana teeskentelin, päivällisen jälkeen ulos lähteäkseni, yksinäisyyden tarvetta, jota Jeanne kunnioitti sitä ymmärtämättä, niinkuin hänen mielessään kaikesta heräsi se salainen ajatus, että täytyi uhrautua nykyhetkellä ollakseen myöhemmin onnellinen ja ettei nainen koskaan saanut vastustaa miehen toivomuksia, jos tahtoi hänet säilyttää.
Useita kertoja iltapäivällä olin ajatellut Margueritea ja tuntenut ikäänkuin hengenahdistusta, kun huomioni muuanne kohdistuttuaan jälleen oli palannut häneen.
Märät katukäytävät, mustat ikäänkuin olisivat uudet, kiilsivät valkoisten piikivien pilkuttamina. Tuuli oli tauonnut. Kuutamon äkkiä läpikuultaviksi valaisemina pysyivät pilvet ikäänkuin jäykistyneinä paikoillaan.
Kävellessäni yritin kuvitella mielessäni Margueriten huonetta. Se näytti minusta milloin isolta, milloin pieneltä. Koska olin varma, etteivät kummatkaan kuvittelut vastanneet todellisuutta, johdatin mieleeni yhä uusia, jotta kaikkien näiden huoneiden joukosta tapaisin edes yhden, joka muistuttaisi Lucienin sisaren kammiota.
Hieno kuori, joka olisi liian pian särkynyt, jos olisi tahtonut sen riuhtaista irti, peitti puiden isoja oksia. Katulyhdyt olivat pienten linnoitusten lailla hammasharjaiset.