Pian olin sen talon edustalla, jonka luona Marguerite muutama tunti sitten oli minusta eronnut. Hehkukyltti oli valaistuna. Ovi, niin pieni, että kuka hyvänsä olisi voinut sen sulkea, oli raollaan niinkuin yöllä, kun joku asukki on unohtanut työntää sen kiinni.
Tunkeuduin ahtaaseen käytävään, jota koristi pitkä, useasta kappaleesta kokoonpantu kuvastin kuten siihen aikaan, jolloin se keksittiin.
Vieraskodin isäntä luki asukkaittensa nimiä poliisilaitosta varten pidetystä luettelosta. Häveliäisyydestä kysyin häneltä ainoastaan, missä kerroksessa Marguerite asui. Kun hän otti silmälasit nenältään minuun katsoakseen, tuntui minusta, ettei hän minua enää nähnyt.
Aloin nousta portaita myöten, joiden tasanteet olivat niin lyhyet, että askelmat jatkuivat seuraavaan kerrokseen ennenkuin ehdin levähtää. Kaikki oli äskettäin uusittua. Rakennuksen vanhuus huokui kuitenkin kaikesta, rosoisista seinistä sileän maalauksen alta, valomittarien purkamattomista, uudestaan sivellyistä laatoista, ovien uurteista, lukoissa kallellaan riippuvista avaimista ja kaasuvalaistuksesta.
En tuntenut erikoista mielenliikutusta. Saavuttuani Margueriten ovelle, jonka olin puolipimeässä heti löytänyt, epäröin kolkuttaa, koska minut valtasi äkillinen pelko, että Lucien oli minulle valehdellut, että hän itse oli siellä, että tuo tyttö olikin hänen rakastajattarensa.
Kuuntelin kääntäen päätäni puolelta toiselle, sillä aina unohdan kummalla korvalla kuulen huonommin kuin toisella.
En nähnyt mitään valoa, en kuullut rasahdustakaan. Viereisessä huoneessa haastelivat mies ja nainen hiljaisella äänellä.
Otin hattuni jo etukäteen päästäni. Muutin savukekoteloni toisesta taskusta toiseen. Minulta kului muutama sekunti pikkutaskua tavoitellessani.
Sitten kolkutin hiljaa, niinkuin tehdään illalla.
Hämärässä koetin silittää jakaustani. Se oli lyhyempi kuin luulinkaan. Kohotin sitä sormellani, yrittäen jatkaa sitä taemmaksi pörröttyneiden hiuksieni läpi.