* * * * *
Aamiaista syötyämme lähdin ulos. Minulla oli kiire tavata jälleen Lucien nuhdellakseni häntä hänen käytöksestään ja ennenkaikkea vaimentaakseni sen pelon, joka eilisestä asti ei ollut antanut minulle rauhaa.
Ohikulkevien hatuista valui vettä, vaikka ne olivat huopaa. Kun muistin veden pilanneen hattuni konelaitteen, ihmettelin tuokion verran, ettei sade tehnyt mitään vahinkoa autoille. Huomasin ottaneeni kaksi nenäliinaa mukaani. Olin heittämäisilläni toisen niistä pois, sillä niin vastenmielistä minusta on pitää mitään tarpeetonta.
Äkkiä tunsin vihlaisun kupeessani. Kuitenkin kävelin yhä eteenpäin sydän kurkussa peläten, että sama tuska uudistuisi, että se myöhemmin kävisi ankarammaksi, että se olisi vakavan taudin oireita. Mutta ei tapahtunut mitään. Ajattelin sitä vielä muutamia minuutteja. Kun sitten saavuin Lucienin asunnolle, unohdin sen kokonaan.
* * * * *
Heti hämmästyin siitä äkäisestä ilmeestä, joka hänellä oli hänen nähdessään minut. Hän ei pyytänyt minua astumaan sisälle. Luomatta minuun silmäystäkään, lausumatta sanaakaan, hän istahti jälleen ja katseli kirjaa, joka oli pöydällä.
Suljin oven jälkeeni. Sen narinaa kuullessaan hän kohotti päänsä nähdäkseen, olinko tullut sisälle vai lähtenyt. Sitten hän kääntäen lehteä, ikäänkuin olisi päässyt sivun loppuun juuri minun vetäessäni ovea, syventyi lukemiseensa.
Astuin häntä kohti ojentaakseni hänelle käteni, kun hän äkkiä suoristautui ja, ikäänkuin olisin ollut häntä isompi, väistyi takaperoa.
Jolleivät vaatteeni olisi olleet väljät, olisi hän nähnyt sydämeni kohoilevan jyskyttäessään. Huuleni olivat kuivat. Jos olisin kärsinyt ruumiillista kipua, en olisi sitä enää tuntenut.
»Mikä sinua vaivaa, Lucien?»