Hän piti kirjaa kädessään, koettaen sitä hermostuneena kääntää kokoon.
Etsin muististani, mitä olin voinut tehdä häntä noin suututtaakseni. Vihoitteliko hän minulle siitä, että olin asettunut hänen sisarensa puolelle? Se ei ollut mahdollista. Täytyi olla jotakin muuta, mitä toistaiseksi en oikein aavistanut.
Marguerite oli ehkä aamupäivällä käynyt täällä ja kertonut. Hän oli kai sanonut, että olin illalla ollut hänen luonaan, että olin häntä suudellut. Silloin ajattelin hänen arkuuttaan, joka teki sellaisen menettelyn mahdottomaksi. Se rohkaisi minua niin paljon, että olin itse kertomaisillani kaikki hänen veljelleen. Enhän osaa säilyttää salaisuutta ystävän edessä. Myöskin tunsin jonkinlaista tyydytystä nähdessäni Lucienin noin ynseänä, koska minusta olisi ollut perin kiusallista, jos hän olisi esiintynyt herttaisena hetkellä, jolloin häneltä jotakin salasin.
»Mutta mistä sinä minua soimaat, Lucien?»
Tällä kertaa hän tuijotti silmiini niin kiinteästi, että tunsin itseni syypääksi paljoa vakavampaan rikokseen kuin oletinkaan.
Hän oli kalpea. Hänen kätensä, jossa ei enää ollut mitään, vapisi.
Hänen kasvoillaan ei ollut mitään ilmettä, ei lempeää eikä ankaraa.
Ne olivat kuin tuntemattoman miehen kasvot. Ruumiskin, joka ei muutu,
näytti minusta noissa kuitenkin tutuissa vaatteissa vieraan ruumiilta.
Nyt aloin pelätä. Pelkäsin esineitä, joita hänellä oli taskuissaan. Pelkäsin hänen tietävän, että se, mitä olin tehnyt, oli vakavampaa kuin osasin aavistaakaan. Minusta tuntui, etten enää ollut oman elämäni valtias, vaan että tuo mies pääsisi sitä määräämään. Odotin levottomana, että hän puhuisi, koska minulle olisi ollut varsin lohdullista tietää, mistä hän oli minulle vihoissaan.
Hän seisoi suorana. Hän oli heittänyt kirjan pöydälle, vaikka sillä oli kaksi lasia. Vähän aikaa hän näytti minusta nöyrältä, ainoastaan kiusaantuneelta. Silloin sain itsevarmuuteni takaisin, mutta sitten hänen muotonsa jälleen synkistyi.
Ajatus puhua hänelle ensimmäiseksi ja sanoa, että olin suudellut hänen sisartaan, välähti mielessäni, jotta se tunnustus lieventäisi rikostani.
Hengessäni näin Jeannen. Mutta muistiini ei ollut jäänyt hänen kasvojaan; ainoastaan hänen tukkansa, hänen kätensä, hänen rintansa kuvastuivat silmissäni. Hän nukkui, sääret ja käsivarret koukussa. Näin hän näytti olevan tietämätön kaikesta. Hän oli tyyni. Mutta elämäni särkyisi. Jälleen olisin yksin, niinkuin ennen, vieläpä yksinäisempikin.