»Sinä olet onnellinen, sinä, ja sinä menet viettelemään tytönheilakkaa. Sinä käyt illalla hänen luonaan, käytät hyväksesi sitä vaikutelmaa, jonka häneen teet. Se on kunniatonta. Mutta se ei käy niinkuin sinä luulottelet.»
Hän iski voimakkaasti pöytään, niin että satutti nyrkkinsä, jolloin tuska teki hänet vielä rajummaksi.
»Mene tiehesi, lähde täältä! Kehtaatkin käyttäytyä väärin lasta kohtaan!»
Hän vaikeni hetkiseksi, antaakseen kasvoilleen inhon ilmeen.
»Luulit kai, ettei sinun tarvinnut muuta kuin tahtoa? Vastaa minulle, no vastaa! Sinä olet käyttänyt meidän asemaamme väärin. Saattaahan olla jalomielinen menetellessään sinun laillasi. Mutta se ei tuota sinulle onnea. Elämässä täytyy olla rehellisempi. Kuuletko sinä?»
Lucien ei enää hillinnyt itseään. Hänen äänensä oli särkynyt. Hän käveli edestakaisin huoneessa, sivuuttaen likeltä huonekaluja työntääkseen niitä jalallaan ja toisinaan potkaisten harhaan.
Minulle oli veri noussut päähän. Yksi ainoa ajatus ei suonut minulle rauhaa. Saisikohan Jeanne tietää tämän jutun? Ei auttanut muu kuin nöyrtyä.
»Lucien, kuuntele minua.»
»Pidä suusi kiinni.»
»Kuuntelehan sentään… Minä pyydän sinulta anteeksi… Sinä et tiedä, kuinka se kävi.»