»Kyllä tiedän, Marguerite on kertonut minulle kaikki.»
»Minulla oli heikko hetkinen. Niin olisi voinut sinullekin sattua. Minä vannon sinulle, etten häntä enää koskaan tapaa.»
Puhuin tietämättä, mitä sanoin, koettaen rauhoittaa häntä pikemminkin ääneni sävyllä kuin lauseitteni sisällöllä.
»Suo minulle anteeksi, Lucien. Sitten muuttuvat välimme jälleen entiselleen. Sisaresi on sievä, mutta minun paikkani ei ole hänen luonaan, kuten minulle sanoit.»
Sateenpuuska romahti sinkkikatolle ikäänkuin puuta olisi ravistettu. Mutta taivas selkeni. Rivi pisaroita värähteli ikkunan eteen kiinnitetyn kaidetangon alla.
Suu kiinni ja silmät puoliummessa Lucien ajatteli varmaankin kaikkia herjauksia, jotka vastikään oli syytänyt. Luulin jo voivani hänen väsyneestä ilmeestään arvata hänen katuvan niin liiallista kiukustumistaan.
Pysyin vaiti, peläten joillakin sanoilla karkoittavani hänessä heräävän leppymisen tunteen. Äänettömyys äskeisen kohtauksen jälkeen oli tukala vain minulle. Lucien puolestaan pohti ajatuksia, joiden pieninkin onneton yhtymä saattoi uudestaan kuohahtaa vihaksi. Koetin ajatella hänen mukanaan. Otaksuin hänen ajattelevan sisartaan ja sitten minua, koska hän minua katseli. Tein itseni pieneksi, nöyräksi, jottei mikään vastakohta saisi uutta vihanpuuskaa purkautumaan.
Tahdoin puhua. Odotin sopivaa hetkeä, ikäänkuin meidän olisi pitänyt monen kuullen lausua jokin sana yhdessä. Hän sulki hetkiseksi silmänsä.
»Lucien, vannon sinulle… minä en häntä koskaan enää tapaa.»
Nämä muutamat sanat eivät palauttaneet häntä mietteistään. Hän pysyi vaipuneena ajatuksiin, joita en enää voinut seurata, kun en tuntenut niiden lähtökohtaa.