Ensi kertaa keskustelumme kuluessa hän ajatteli itseään, puri huultaan, siveli hiuksiaan.
»Lucien.»
»Mitä?»
»Oletko sinä minulle vieläkin vihainen?»
Valo välähti hänen toisessa silmässään, siinä, joka oli lähinnä ikkunaa. Hänen sieraimensa vetäytyivät kokoon, ikäänkuin hän olisi koettanut erottaa jotakin tuoksua. Niiden henkilöiden lailla, jotka kykenevät komentamaan korviaan tai joitakin sääriensä tai käsivarsiensa lihaksia, hän osasi hallita sieraimiaan.
Olin puhunut liian nopeasti. Hän ei ollut vielä valmis sovintoon. Minut valtasi uusi pelko. Alkaisiko hän uudestaan? Alkaisiko hän uhata minua, lyödä, herjata minua jälleen?
Olisi voinut sanoa, että juuri minä olin päästänyt hänet valloilleen. Mutta en vielä tiennyt, mille puolelle hän kallistuisi. Sitten hänen kätensä avautuivat. Hän kohotti silmänsä. Käsitin olevani pelastettu.
Ikkunaruudut olivat hiessä, ikäänkuin huoneessa olisi kylvetty. Hillitsin itseni sikäli, etten juossut hänen luokseen ja puristanut kauan hänen kättään. Vaikka ilo valaisi mieleni, koetin näyttää samanlaiselta.
Vasta nyt huomasin, että uuni oli sytytetty. Kuulin autobussin ajavan viereisellä kadulla.
Varmoin askelin lähestyin ovea. Käännyin ennenkuin sen avasin. Hetkisen vaitiolon perästä sanoin hänelle, pää pystyssä, selvällä äänellä: