»Näkemiin, Lucien.»
* * * * *
Sade oli lakannut. Pitkin rakennuksia tippui vielä pisaroita, mutta ne eivät tulleet taivaasta. Kävelijät liikkuivat vapaasti keskellä katukäytäviä. Kahden pilven välissä, joita tuuli ajoi yhtäläisellä voimalla, oli palanen selkeää sinistä taivasta.
Nyt kaduin, että olin lähtenyt niin nopeasti. Minut teki levottomaksi se, etten enää tiennyt, mitä Lucien ajatteli. Pelkäsin, että hän poistuttuani jälleen vimmastuisi ja menisi kertomaan kaikki Jeannelle.
Muistellessani hänen sävyään lähtiessäni hänen luotaan sain kuitenkin jälleen rohkaisua. Hän ei koskaan tohtisi käydä kodissani, vaikkapa kiukkunsa ollessa korkeimmillaan olisikin hetkisen sitä tuuminut.
Istahdin erääseen kahvilaan odottaakseni päivällistuntia. Kaikesta huolimatta olin liian kiihtynyt tavatakseni Jeannea tällä hetkellä. Sisimmässäni pelkäsin astua hänen eteensä juuri nyt. Ollessani kiihtynyt en vielä osaa sitä salata. Hän olisi tehnyt minulle kysymyksiä. Parempi oli viettää loppu iltapäivää yksinäni mietiskellen.
YHDEKSÄS LUKU
Kotiin tullessani Jeanne istui salissa kuin vieras eikä ollut kerännyt ympärilleen mitään esineitä, joista olisi saanut puuhaa joutohetken kuluttamiseksi. Minulle oli vain epämieluista, että hän istuskeli tuolla lailla, sillä hänessä se oli merkkinä väsymyksestä, jota en voi ympärilläni sietää. Tällä kertaa hänen näkemisensä toimettomana herätti minussa pelkoa.
Ilma, joka virtaili huoneesta toiseen, ja vastapäisen julkisivun valot, jotka näin ikkunoistamme, pahensivat levottomuuttani.
Ovet ja ikkunanluukut olivat auki. Ettei Jeanne, joka tavallisesti niin paljon huolehti mukavuudesta, ollut niitä sulkenut, jotta salissa tuntuisi kodikkaammalta eikä lämpö haihtuisi, kummastutti minua.