Alinomaa haavoittuneet huusivat:
"Vettä!"
Kun yksi alkoi, noudattivat toiset esimerkkiä. Vanha sotamies oli luultavasti suostunut minuun, sillä joka kerta, kun hän meni ohitseni, ojensi hän minulle pikaria.
Vajassa en maannut tuntia enempää. Kymmenkunta korkeaa heinävaunua oli asettunut ensimmäisten vaunujen taakse. Muutamia seudun talonpoikia samettinutuissa, mustassa huopahatussa ja ruoska olalla seisoi odotellen ohjakset kädessä. Kotvasen kuluttua saapui osasto husaareja, kersantti astui maahan ja meni vajaan sanoen:
"Anteeksi, herra tohtori, mutta minua on komennettu kuljettamaan kaksitoista vaunullista haavoittuneita Lützeniin. Täältäkö ne ovat vietävät?"
"Täältä", vastasi lääkäri.
Ja niin ruvettiin heti kuormittamaan ensimmäistä vaunua.
Talonpojat ja kiertävät sotilaat antoivat meille vielä ryypyn viiniä, ennenkuin nostivat meidät vaunuihin.
Heti kun ensimmäiset vaunut olivat kuormitetut, ajettiin niillä kappaleen matkaa ja toiset vaunut tulivat edellisten paikalle. Minä sain paikkani kolmansissa vaunuissa. Istuin oljissa etummaisessa rivissä ja vieressäni oli muuan rekryytti 29:nnestä rykmentistä. Mies oli menettänyt oikean käsivartensa. Takanamme makaavista oli yksi menettänyt jalkansa, toiselta oli pää haljennut ja kolmannen leukaluu oli murskaantunut.
Yllemme oli puettu pitkät sotilasnuttumme, mutta siitä huolimatta ja vaikka aurinko paistoi, vilutti meitä siihen määrään, ettei nostettujen kauluksien yläpuolelta näkynyt muuta kuin nenännipukka, sotilaslakki tai side. Kukaan ei puhunut sanaakaan. Kullakin oli tarpeeksi asti omista ajatuksistaan.