Tuon tuostakin kävivät jääkylmät väristykset läpi ruumiini ja heti seurasi polttava kuumuus, joka tunki silmienkin sisään. Se tiesi kuumeen tuloa. Mutta lähtiessämme Kayasta, oli tilani vielä jotenkin siedettävä, sillä näin silloin vielä kutakuinkin selvästi, vasta myöhemmin lähestyessämme Leipzigiä tunsin olevani oikein huono.
Vihdoinkin olimme kaikki kuormitetut ajopeleihin. Ne, jotka tulivat omin neuvoin toimeen, olivat etummaisissa vaunuissa, toiset makasivat perimmäisissä vaunuissa; ja niin sitä lähdettiin. Husaarit, jotka ratsastivat rinnallamme, puhelivat tappelusta, polttelivat ja laskivat leikkiä meihin katsahtamatta.
Kun kuljimme läpi Kayan, näin sodan hävityksen kauhuineen. Kylä oli yhtenä raunioröykkiönä. Katot olivat romahtaneet sisään, jokunen rakennuksen pääty törrötti vielä pystyssä; lankut ja laudat olivat murtuneet, nähtiin pieniä makuuhuoneita alkooveineen, ovineen ja portaineen. Ihmisparat, vaimot, lapset ja ukot, hapuilivat ja kuljeskelivat epätoivoissaan edestakaisin huoneissa. He kiipesivät ylös ja alas aivan kuin ilmassa olevilla telineillä.
Toisinaan nähtiin ylinnä pieni huone muureineen ja huoneessa pieni kuvastin, jonka yläpuolelle oli ripustettu kimppu puksipuun oksia. Siellä oli asunut nuori tyttö, ennenkuin sota oli ulottunut tänne asti.
Voi, kukapa olisi voinut aavistaa, että tämänkin onnen hävittäisi ihmisten paljoa kauheampi menettely, kuin on raivoava myrsky tai taivaan viha.
Raunioiden keskellä eläinraukatkin näyttivät hyljeksityiltä. Kyyhkyset etsivät pesäänsä, härät ja vuohet talliaan. Ne kuljeskelivat pitkin kujia, ammuivat ja määkivät surkeasti. Kanat olivat lentäneet ylös puiden oksille istumaan ja joka paikassa näkyi luotisateen jälkiä.
Viimeisen kokoonromahtaneen rakennuksen ovella istui harmaahapsinen ukkovanhus pieni lapsi sylissä, synkästi katsellen jälkeemme. Näkikö hän meidät? En tiedä, mutta syvät vaot hänen otsassaan ja silmäin synkkä katse kuvastivat epätoivoa. Kuinka monta vuotta hänen oli täytynyt tehdä työtä, kuinka säästäväinen olla ja kuinka paljosta hän oli saanut kieltäytyä hankkiakseen itselleen tyynen ja huolettoman elämän ehtoon! Nyt oli kaikki hävitetty. Hänellä ja pienokaisella ei ollut kattoa päänsä päällä.
Ja nuo pitkät hautarivit, joissa koko seudun väestö kuumeentapaisesti työskenteli estääkseen ruton sukupuuttoon nielemästä koko ihmiskuntaa — heidätkin näin Kayan kukkulalta ja kauhulla käänsin heistä katseeni. Näin nuo mahdottomat haudat, joihin peitetään kuolleet, venäläisiä, ranskalaisia ja preussiläisiä sekaisin — sellaisina kuin Jumala oli heidät luonut, ennenkuin univormut ja höyhentöyhdöt erottivat heidät toisistaan hallitsevain eduksi. Tuolla he makaavat sylitysten, ja jos heidän sielunsa elää ruumiin kuoleman jälkeen, kuten toivottava on, antavat he anteeksi toisilleen ja rakastavat toisiaan kiroten niitä rikoksellisia, jotka monta vuosisataa ovat estäneet heitä olemasta veljiä ennen kuolemaa!
Mutta säälittävimmät ovat kuitenkin nuo haavoittuneet raukat, joita kuletettiin pitkissä vaunuriveissä — nuo onnettomat, joita päiväilmoituksessa mainitaan olevan vähemmän, kuin heitä todellisuudessa onkaan, ja joita sairaaloissa, kaukana rakkaista omaisistaan kuolee kuin kärpäsiä, samalla kuin kanuunat jyrisevät ja kiitosvirsiä veisataan temppeleissä ilon osoitukseksi tuhanten surmasta.
Tultuamme Lützeniin oli kaupunki niin täynnä haavoittuneita, että meidän vaunumme komennettiin lähtemään Leipzigiin. Kaduilla näkyi ainoastaan onnettomia, puolikuolleita ihmisiä, joita makasi oljilla pitkissä riveissä rakennusten seinävierustoilla. Runsaan tunnin kuluttua tulimme erään kirkon luo, jonne joukostamme jätettiin 15-16 miestä, jotka eivät jaksaneet mitenkään kauempaa ajaa.